Kamalan ihana sektio

 

Ensinnäkin haluan kiittää teitä älyttömän positiivisista ja kannustavista palautteista koskien blogin perustamista! KII-TOS. Olen älyttömän otettu<3 Toiseksi; on ollut mahtavaa saada teiltä muutamia toiveita ja ideoita siitä, mistä voisin seuraavaksi kirjoittaa. Edellisessä postauksessa mainitsin sektion jälkeisestä leikkausarvestani ja sen jälkeen minulta toivottiin muutamaan otteeseen kirjoitusta sektiosta, joten tässä se nyt tulee.

Ennen kun sanon sanaakaan tästä aiheesta, haluan muistuttaa kertovani vain omasta kokemuksestani. En ota tässä kantaa siihen, mikä on paras tapa synnyttää tai lapsen kannalta paras tapa tulla maailmaan, vaan kerron asiat niin, miten ne omassa tapauksessani menivät. 

Eli siis, mistä aloittaisin. Lähdetään ihan alusta. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mikäli vain sellainen mahdollisuus minulle suodaan. Suunnilleen yhtä kaua kuin olen tiennyt miten lapset syntyvät, olen pelännyt synnytystä. En niinkään sitä kipua, vaan enemmänkin kaikkea sitä ennakoimattomuutta, oman kehoni mahdollista toimimattomuutta ja oikeastaan kaikkea mitä nyt ikinä voi kuvitella edes keksivänsä. Ja joo, tiedän sen olevan maailman luonnollisin asia ja myönnän, omalla tavallaan se on kaikessa pelottavuudessaan tuntunut todella kauniilta ajatukselta, mutta silti, joku siinä on aina tuntunut ylitsepääsemättömältä. Muistan ajatelleeni teininä synnytyspelon poistuvan viimeistään kun olen aikuinen ja itse raskaana. No mitä tapahtui, kun sain tietää olevani raskaana ja ensimmäiset onnenkyyneleet oli itketty? Aloin itkeä ymmärrettyäni synnytyksen olevan oikeasti edessä. Siinä hetkessä ei helpottanut edes se, että saisin yhdeksän pitkää kuukautta aikaa kypsytellä asiaa. 

Otin tuntemukseni esille jo ensimmäisillä neuvolakäynneillä, mutta niiltä suljettiin aika taidokkaasti korvat. Kuulemma kaikki pelkää ja se on täysin normaalia ja että pelko aivan varmasti häviää kunhan vain raskaus etenee. Kuulin myös muistutuksen siitä, miten ennenkin naiset synnyttivät saunassa ilman apuja, eikä kenelläkään ollut silloinkaan mitään hätää. No, tiedä siitä sitten, mutta usein koitin väkisin sivuuttaa omia ajatuksia ja todella saada omat ajatukseni positiivisiksi synnytyksen suhteen. Tapani mukaan vedin tämänkin överiksi ja lainasin kirjastosta yksitoista toinen toistaan paksumpaa synnytyksen ihanuutta käsittelevää kirjaa. Oli siinä tietysti mukana myös joku synnytys cd-levykin. Hetken jo onnistuinkin uskottelemaan itselleni synnytyksen olevan mulle ihan peace of cake ja että hoitaisin homman vaikka tarvittaessa luomuna kotona. Tavallaan tiesin jo noita pohtiessani ettei niin tule tapahtumaan, mutta silloin ajattelin synnytyspelon olevan tiessään, tai ainakin pikkuisen edes pienentyneen. (Mainitsen tähän väliin; en halunnut laittaa kuvia synnäriltä, ne jääköön perhealbumiin. Saatte ihastella puolestaan sektion avulla maailmaan tullutta ihmettäni:)

Viikot etenivät  ja yhä tasaisen tappavaan tahtiin muistuttelin neuvolassa ajatuksiani tulevasta synnytyksestä. Lopulta neuvolassa tuli puheeksi mahdollisuus käydä pelkopolilla juttelemassa, ja tartuinkin tähän oljenkorteen empimättä. Nykyään odottaville äideille ei enää tehdä synnytystapa-arviota ilman äidin omaa vaatimusta, mutta pelkopolilla käydessä sellaisen saa halutessaan. ”Olen minä väljempiäkin lantioita nähnyt, mutta no, onhan tääkin ihan hyvä, varsinkin jos vauva on pieni”, lääkäri sanoi katsellessaan monitoria. Sanat eivät sinänsä aivan älyttömästi helpottaneet omaa paniikkiani. Keskustellessamme lisää päädyimme yhdessä lääkärin kanssa siihen tulokseen, että synnytyspelon ja oman lantioni luisevuuden (onko se edes sana?) takia minulle varattaisiin aika suunniteltuun sektioon. Olin ihan tajuttoman helpottunut! Ainakin muutaman päivän.

Kun leikkauspäivä, eli esikoisemme syntymäpäivä, oli lyöty lukkoon, alkoi uudenlainen panikointi. Olin googlettanu jo ennen raskautta lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta sektioista, mutta sektiopäätöksen jälkeen en tehnyt päivisin enää mitään muuta, kuin lukenut pieleen menneistä sektioista. Vaikka päätös oli jo tehty ja fiilis oli kaikesta huolimatta luottavainen, päässäni pyöri hyvinkin ihmeellisiä ajatuksia. Tiedostin leikkauksen olevan iso ja että ainahan leikkauksissa on omat riskinsä, mutta eniten mieltäni ahdisti se, miten kestäisin henkisesti, jos leikkauksessa kävisikin vauvalle jotain? Sehän olisi ihan mun omaa syytäni, sillä minä VALITSIN leikkauksen.

Kun olin saanut ajatukset  taas kasaan ja viimein kirjoittanut kalenteriin  29.11 kohdalle ”hän syntyy<3”, alkoi minua supistella. Lumi oli jo mahassa ilmeisesti niin malttamaton, että pitihän hänen päästä pikkuisen sovittua aikaisemmin meidän luokse. Olin vähän harmitellut, etten pääse kokemaan sitä jännitysmomenttia, mikä kuuluu synnytyksen alkamiseen, mutta toisin kävi. Puoliso oli pelireissulla ja minulla kakun leipominen pahasti kesken, kun reisissä ja selässä alkoi poltella. Olin silti ihan tosissani lähdössä ajamaan Salosta Mynämäelle katsomaan Laten peliä, mutta onneksi äiti ja muutama ystäväni saivat taouttua päähäni sen olevan ehkä huonoin ideani vähään aikaan. 

Apua, olen kirjoittanut jo vaikka miten paljon, eikä Lumi ole edes vielä syntynyt:D Kuten näette, tämä aihe on mulle iso, tärkeä ja täynnä muistoja. No mutta jatketaan. Viimein kun oltiin päästy sairaalaan, meidät passitettiin takaisin kotiin. Tilanne ei ollut kuulemma akuutti, eikä leikkauksia suoriteta yöaikaan ilman pakottavaa tarvetta. Lähdimme kiltisti ajamaan kotiin, mutta palasimme pian takaisin. Nämä matkat sairaalan ja kodin välillä olivat jokseenkin tukalia, sillä matkaan kului aikaa noin tunti/suunta, ja oloni oli jo aika tukala. Kun sitten vihdoin puin sairaalan vaatteet päälleni ja ajattelin pian näkeväni meidän pikkuisen, alkoikin erikoinen tapahtumasarja. Kohtasimme joka kerta eri kätilön, eikä kukaan koskaan ollut tietoinen sovitusta sektiosta. Sain perustella ja vaatia sektiota jokaiselta kanssamme keskustelleelta hoitajalta erikseen ja se alkoi kauniisti sanottuna ketuttamaan. En pitänyt siitä, että kätilö, jolla ei ole aavistustakaan tilanteestamme, kertoo minulle tulevansa hyvin onnelliseksi, mikäli synnyttäisin alakautta. Anteeksi, mutta oikeesti mitä ihmettä? Muistikuvat ovat noilta ajoilta hippusen hataria, mutta ihmeellistä vääntämistä se oli ihan loppuun asti, vaikka kaiken piti olla selvää. Viimeinen kohtaaminen ennen Lumin syntymää sairaalan ihmisten kanssa oli ikimuistoinen, eikä sitten lainkaan positiivisella tavalla. Minua oltiin kärräämässä synnytyssaliin kun matkalla kysyin jotain leikkauksesta. ”Ai siis sut pitää leikata?” Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä. Olin toitottanut sovitusta leikkauksesta yli vuorokauden, eikä tässäkään vaiheessa sitä vielä oltu noteerattu. Silloin aloin itkemään kivuista ja ärsytyksestä ja vaadin päästä jonkun leikkaavan lääkärin puheille. Olin ilmeisesti ollut aika päättäväinen ja suorasanainen siinä kohtaa, sillä siitä hetkestä reilu 20 minuuttia ja Lumi oli rinnallani. Siinä hetkessä unohdin kaikki ne leikkausta edeltäneet säätämiset ja ongelmat, olin vain niin onnellinen. Olimme juuri saaneet maailman ihanimman pikku hätähousun<3 Musta oli tullut terveen tytön äiti.

Ennen leikkausta sain minispinaalin, jonka laittoa jännitin, mutta se oli omalla kohdallani ainakin täysin turhaa. En tuntenut oikeasti mitään! Hetki puudutteen laitosta en enää tuntenut jalkojani. Koko kropan valtasi kummallinen lämmön tunne. Lääkäri kyseli tuntuuko vatsalla terävää tai kylmää, ja kun en enää tuntenut mitään, leikkaus alkoi. Olin mielessäni jo kuvitellut puudutteen olevan viallista minun kohdallani ja miten tuntisin ensimmäisen viillon ihollani, mutta turhaan. Oikeasti en tuntenut mi-tään. Olin lukenut leikkauksen usein tuntuvan ihmeelliseltä kaivelulta ja heilumiselta, mutta minä vain makoilin tyytyväisenä Laten silitellessä mun hiuksia. Huomasin miten häntä aavistuksen jännitti nähdä mut leikkauspöydällä kaikissa niissä lääkeletkuissa, joten koitin rauhoitella tilannetta kehnoilla vitseillä. Tunnelma oli mielestäni yllättävänkin seesteinen, tai sitten se johtui vain lääkehuuruista. No ei vaan, mulla oli oikeesti luottavainen olo. Hetken siinä makoiltuani kuulimme parkaisun ja Lumi nostettiin rinnalleni. Se oli samaan aikaan maailman luonnollisinta ja oudointa ikinä. Kaikessa jännityksessään aivan älyttömän ihanaa. Hullua, miten oma lapsi tuntui heti maailman tutuimmalta ihmiseltä. Muistan ajatelleeni että hei, mähän tunnen ton tyypin jo.

(kuva: Mikko Pääkkönen)

 

Late jäi kätilöiden kanssa mittaamaan ja pesemään Lumia, kun mut kärrättiin heräämöön. Se tuntui oudolta ja epätodelliselta, halusin vain takaisin perheeni luokse. Olin heräämössä varmaan noin 20 maailman pisintä minuuttia ja sitten näinkin kun Late työnsi pientä nyyttiä sänkyni luo. Silloin multa pääsi itku. Sanoinkin Latelle, että ihan sama vaikka en ikinä enää tuntisi jalkojani, meillähän on oma pieni tyttö.

Lumi syntyi tasan viikko ennen laskettua aikaa ja kaksi päivää ennen suunniteltua sektiota. Leikkauksen jälkeisenä aamuna mut autettiin ylös sängystä ja pääsin kävelemään sairaalan käytäville. Olin pelännyt sitä hetkeä, enkä turhaan. Ensimmäinen nousu ja ylipäätään ensimmäiset tunnit ylhäällä tuntuivat ihan järkyttäviltä. Muistan ajatelleeni että ei jumankauta, kävelenköhän enää koskaan täysin suorassa ja ilman kiristävää tunnetta. Palauduin kuitenkin todella nopeasti. Pääsimme kotiin kolme päivää Lumin syntymän jälkeen ja olimme pienesti vaunukävelyllä jo samaisena iltana. Vauhti oli hidasta, mutta pystyin kävelemään. Pari viikkoa söin kotona särkylääkkeitä ja varoin nostelua, mutta sen jälkeen oikeastaan olo tuntui jo aika normaalilta. Olin todella positiivisesti yllättynyt, sillä olin varautunut tapani mukaan pahimpaan mahdolliseen. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki kävi tosi helposti ja nopeasti, ja olen onnellinen siitä, miten Lumi syntyi. Nykyään sektiosta muistuttaa vain todella siisti arpi alavatsalla, sekä pieni tunnoton kohta arven lähettyvillä. 

Multa on jo useaan kertaan kysytty, haluanko seuraavankin mahdollisen lapsen kohdalla sektion. En ole osannut vastata, sillä en oikeasti tiedä. Se pelottaa itseasiassa nyt jopa enemmän, sillä alla on niin hyvin mennyt leikkaus ja toipuminen. Voisiko mun kohdalleni osua kaksi täysin nappiin mennyttä suoritusta? 

(kuva: Mikko Pääkkönen)

 

Tulipa paljon tekstiä! Sitä olisi tullut vielä paljon paljon enemmän, mutta säästän teidät nyt tämän isommalta tulvalta. Ja hei, multa saa kysellä, jos jokin jäi vielä mietityttämään! Vastailen ja autan mielelläni.

-Meri-

Ps. Vaikka miten ressasin ja luin erikoisiakin kommentteja ihmisten suhtautumisista sektioon, ei niillä ole mitään merkitystä enää vauvan syntymän jälkeen. Tiedän itse olevani paras mahdollinen äiti Lumille, vaikka hän ei alateitse tullutkaan. Koen olevani ihan yhtälailla äiti, vaikka en kokenutkaan ”naisten inttiä”. Olen myös yksi niistä monista esimerkeistä, joiden leikkaus ja toipuminen ovat menneet täysin oppikirjamaisesti. Toki tiedän, ettei aina kaikki mene näin hyvin, mutta kuten alussa kirjoitin, puhun vain omista kokemuksistani. JA HEI, en ole koskaan ollut niin kannustavassa, ymmärtäväisessä ja hyväksyvässä facebookryhmässä kuin tämän asian tiimoilta. Kerron siitäkin lisää jos kiinnostaa!