Omat haaveet romukoppaan?

Jes! Kevät on vihdoin täällä! Kävelylenkit tähän aikaan vuodesta on ihan parasta ja ne houkuttelee enemmän nyt, kun vihdoin illalla kuuden jälkeenkin näkee eteensä ilman otsalamppua. Muutenkin valo ja edes pieni lupaus edessä odottavasta kesästä saa hymyilemään.

Kevät on kaikessa suloisuudessaan itselle myös usein sellainen tietynlainen aika välitilinpäätökselle. Etappi, jossa katsotaan, missä sitä oikein mennään tällä hetkellä. Olen parhaillaan ymmärrettävästä syystä ( ja onnekseni<3) kovin kiinni äidin roolissa ja kodin arjessa, mutta välillä on hyvä pitää mielessä myös se, mitä muita rooleja itsellä on tässä elämässä. Yksi rooleistani on opeopiskelija ja ehkä jonain päivänä niin ikään myös opettaja. Ai kamala, en vielä edes halua ajatella paluuta koulunpenkille.  

Olen välillä vähän pölö. Ajaudun liiankin usein pohtimaan syntyjä syviä, vaikka helpompaa olisi miettiä tulevan kauppareissun ostoslistaa, bachelor Suomen seuraavia pussailutreffejä tai vaikka sitä, minne olen hukannut kotiavaimeni. Näiden asioiden pohtiminen olisi helppouden lisäksi myös kannattavampaa, sillä itseni tuntien hukkaan pian poikaystävänikin avaimet, joita olen lainaillut vaihtelevalla menestyksellä viimeiset viisi viikkoa. Jääkaapissakin oli viime vilauksella vain muutama jogurtti ja maito. Ja no, onhan Suomen bachelor nyt ihan parasta viihdettä.

Mutta sitten niihin syvällisempiin. Tälläkin kertaa ajauduin pohtimaan kävellessä omia valintojani ja sitä, olenko tyytyväinen niihin. Olen ihan pikkutytöstä asti halunnut olla isona opettaja. En juuri muista edes muita toiveita, tai no, näyttelijä halusin olla joskus, mutta se jäi kuitenkin aika pian. Eipäs kun tuleehan näitä! Halusin olla myös ammattihiihtäjä, mutta sukset jäi varastoon sillä samaisella sekunnilla, kun kuulin Lahden tapahtumista. Muistan edelleen tarkasti sen, miten järkyttyneenä katsoin uutisia mummon ja vaarin sängyllä miettien, etten missään tapauksessa halua enää olla seuraava Virpi Kuitunen. Luulen, ettei Suomi menettänyt mussa ihan älyttömästi, joten olen sinut lopetuspäätökseni kanssa. Mutta tosiaan, olen siis parhaillaan äitiyslomalla, mutta äitiysloman jälkeen minua odottavat luokanopettajaopinnot, jotka jäivät maisteriopintoja vaille valmiiksi. Tilannehan on kovin ihanteellinen moneltakin kannalta, mutta mikä sitten mättää? Haluanko edelleen valmistua opettajaksi?

Viimeisen vuoden aikana olen kyseenalaistanut uravalintaani enemmän kuin aikaisemmin. Valintani on suorastaan kaduttaa minua ajoittain. Rakastan lapsia ja pidän lapsiin panostamista yhtenä tärkeimmistä tehtävistä tässä maailmassa, mutta haluanko tehdä oman työurani koulumaailmassa? Toki edelleen tulee myös niitä päiviä, kun palan halusta valmistua opettajaksi, mutta myönnettäköön niiden olevan harvinaisempia nykyään.

Olen jopa pohtinut, mikä sai minut ottamaan koulupaikan aikoinaan vastaan. En päässyt sisälle Turun opettajankoulutuslaitokseen esimmäisellä hakukerralla ja se oli silloin iso pettymys. Kun sitten sain tiedon pääsystä opiskelemaan unelma-ammattiini, olin todella innoissani ja varma siitä, että jätän silloisen koulupaikan ja siirryn uusiin opintoihin (opiskelin silloin Helsingin yliopistossa lastentarhanopettajaksi ja ensimmäinen vuosi oli juuri tullut päätökseen). Jälkeenpäin olen usein miettinyt, oliko todellinen syy paikan vastaanottamiselle palava halu saada opettajan ammatti, vai pikemminkin halu näyttää itselle ja ehkä vähän myös muille, että pääsen kyllä juuri siihen koulutukseen, johon haluankin. Vai oliko syy kenties se, etten ole edes aikuisiällä osannut pohtia itselleni mitään muita ammattivaihtoehtoja? Olenko vain sokean päättäväisesti kulkenut unelmaani kohti tiedostamatta, että ajatukseni ovat voineet vuosien saatossa muuttua?

En vieläkään tiedä oikeaa vastausta, tai edes sitä, onko sellaista olemassa. No, ehkä sen miettiminen on turhaa, mutta parhaillaan tilanne lievästi sanottuna ajoittain ahdistaa. Onneksi tässä on äitiysloman myötä väkisinkin paussi opiskeluista, joten on oikeasti aika ja paikka pohtia sitä, mitä haluan tehdä isona. Helpommalla ehkä pääsisin jatkaessani jo aloitettuja opintojani, mutta onko helppous tässäkään asiassa se, mitä kannattaa seurata? Toki voihan itselleen haalia moniakin tutkintoja, mutta luulen, etten todellisuudessa halua ostella uusia kyniä ja ruutuvihkoja joka syksy tästä ikuisuuteen.

Kun aikani kiemurtelin mahdollisesti väärän valinnan tuomissa tuskissa, mieleni täyttyi toinen toistaan epäsopivimmista uraehdotuksista. Ehkä utopistisin oli erään ystäväni vinkkaama, humoristinen facebook-kuva, jonka mukaan tammikuussa syntyneiden pitäisi ryhtyä lääkäreiksi. Ehkä se homma ei ole ihan mua varten, mutta voisiko joku vaan kiltisti kertoa, mikä sitten on?! Tavallaan tätä on typerää edes murehtia, sillä oikeasti olisin varmasti onnellinen monessakin ammatissa, myös opettajana, mutta silti uhraan tämän pohtimiseen parhaillaan paljon aikaa ja energiaa. Ehkä jonain päivänä tiedän, mitä mun kuuluu tehdä.

Tiedän myös sen, että pitäisi olla kiitollinen opiskelupaikasta ja oikeasti kyllähän mä sitä olenkin. Mielestäni kiitollisuudesta huolimatta on hyvä uskaltaa myös kyseenalaistaa omia, ehkä jopa jo vanhentuneitakin haaveita, jos vähääkään siltä tuntuu. Toki kurjaahan se on huomata, ettei enää ole varma valinnastaan, mutta vielä kurjempaa mielestäni olisi, mikäli tätä ei uskaltaisi myöntää itselleen. Meillä kaikilla on kuitenkin vain yksi elämä, ja itse ainakin haluan tehdä sellaisia valintoja, joiden kanssa haluan sitä elää. Ellen keksi mitään muuta, eikä kaivattu palo opettajuuteen löydy, kaivan vanhat sukset esiin varastosta ja alan vetää pertsaa toivoen menestystä.

Miksi sitä niin usein tulee tahtomattaankin miettineeksi muiden mielipiteitä ja odotuksia omia valintoja tehdessä? Minkä takia itse ainakin syyllistyn ajoittain siihen, että suljen silmät asioilta, joiden näkeminen voisi tuoda elämään lisää mielekkyyttä, mutta joiden saavuttaminen vaatisi enemmän ponnisteluja? Tuskin olen ainoa ihminen maailmassa, joka päätyy välillä valitsemaan varman ja helpommalta tuntuvan vaihtoehdon sen epävarmemman, mutta ehkä palkitsevamman vaihtoehdon sijaan. Nämä ajatukset ovat olleet vahvasti läsnä viime aikoina, kun olen pohtinut omaa rohkeuttani lähteä uusille poluille kouluttautumisen suhteen. Oikeastaan luulen tietäväni, etten lähde, mutta silti. Tai mistä sitä ikinä tietää, jos keksiikin jotain oikeasti itselle paremmin sopivaa ja vain uskaltaa yrittää.

Toki välillä on pohdittava myös valintojen kannattavuutta, kuten esimerkiksi mahdollista työllistymistä, mutta onko se aina tärkeintä? Mielestäni ei. Enkä ole tyhmä, toki työtä tehdään usein sen takia, että siten saadaan turvattua toimeentulo. Mielestäni kuitenkin työstä olisi tärkeää saada myös jotain muutakin kuin rahaa. Olen ehkä joidenkin mielestä tollo, mutta jos minun pitäisi valita, ennemmin ottaisin työn josta nautin ja vaikka vähän pienemmän palkan, kuin sen, että tienaisin enemmän, mutta joutuisin joka aamu pakottamaan itseni töihin. Enkä myöskään elä pilvilinnoissa; uskon että moni työ alkaa mahdollisen alkuinnostuksen jälkeen tuntumaan enemmän tai vähemmän työltä, mutta silti. Jos on mahdollista valita työ, josta nauttii, miksi ei valitsisi sitä? Vielä kun vain tietäisi, mistä sitä itse nauttii. Silloinhan tämä olisi jopa helppoa.

Kävelyn edetessä myös ajatukset syvenivät ja loppujen lopuksi ne kärjistyivät taas ihan poskettomiksi. Lopulta löysinkin itseni pohtimasta, tiedänkö edes kuka minä olen ja miksi juuri minä olen syntynyt tähän aikaan ja paikkaan? Kuulostaa ihan tavalliselta sunnuntaikävelyltä, vai mitä?:D No okei, oli mulla onneksi myös vähän aikaa pohtia bachelorin tulevaa kumppanin valintaa. Kunpa se olisi minut telkkarin välityksellä hurmannut, oman kylämme upea Kaisa!

-Meri-

Ps. Uskalla sä tehdä sun elämästä sellainen, että aamulla siihen on mahdollisimman kiva herätä! JA NAUTI KEVÄÄSTÄ <3