Kuka viereesi jää?

Kuulin ja luin jo raskausaikana paljon varoituksia siitä, miten moni ystävyyssuhde tahtomattaankin kariutuu lapsen saamisen myötä. Ensimmäinen ajatus oli, ettei mun ystävien kanssa käy niin, sillä ei niin vaan voi käydä. Miksi muka se, että mun elämään tulee suurin rakkaus ikinä, ajaisi joitakin ihmisiä kauemmas? Taas kerran kuitenkin sain huomata, ettei oma teoriani ollut ihan täysin aukoton.

(Postauksen kuvat ovat ottanut Jaakko Jaakonaho. Kummit kävi moikkaamassa meitä viikonlopulla ja Lumi sai kunnon kuvaussession)

Kun pohdin asiaa enemmän, ymmärsin, että totta hemmetissä lapsi vaikuttaa ehkä isostikin sosiaalisiin suhteisiini. Myös niihin rakkaimpiin ja pitkäaikaisempiin. Tämän tajuttuani kävin aika isoa myllerrystä pääni sisällä. Katoaako ympäriltäni kaikki ne, joiden kanssa olen elänyt onnellisesti reilut 20 vuotta ja tuleeko tilalle uusia, pelkkiä mammakavereita? Niitä, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin äitiys. Näin kauhukuvia siitä, miten kulutan aikaani hiekkalaatikolla puhuen soseiden tekemisestä, sormiruokailusta, hampaiden puhkeamisesta sekä vauvan kakan koostumuksesta ihmisten kanssa, joihin en ilman lasta luultavasti ikinä edes tutustuisi. Myönnän, että silloin pikkuisen vihlaisi jossain sisällä. Meneekö kaikki ihmissuhteeni täysin uusiksi? Enkö saa olla enää se Meri, joka olin ennen vauvaa?

Lumin syntymän jälkeen omat ajatukset ovat kuitenkin vähän muuttuneet. Tai ei varsinaisesti ehkä ajatukset, vaan pikemminkin asioiden priorisoiminen. Parhaillaan on sanomattakin selvää, että Lumi ja äitinä oleminen ovat tehtävälistallani kirkkaasti ykkösenä. Välillä tuntuu kuitenkin haasteelliselta olla samaan aikaan sekä hyvä äiti, että hyvä ystävä, tai edes keskinkertainen hyvän päivän tuttu. Yksinkertaisesti kotoa irtautuminen ilman Lumia tuntuu vielä usein jopa kidutuskeinoihin verrattavilta asioilta. Arkeeni kuuluu pari kertaa viikossa pikainen kauppareissu yksin Laten tultua töistä, ja sen verran omaa aikaa tuntuu vielä parhaillaan aivan riittävältä. Toki joskus on kiva mennä myös yksin tai koiran kanssa lenkille, mutta ehei missään nimessä samana päivänä vartin kauppareissun kanssa, sillä sehän olisi jo suorastaan hulluttelua..

Yritän tällä ehkä sanoa sitä, että vaikka joskus olisi kiva nähdä enemmän tuttuja, Lumista irtautuminen tuntuu vielä kuitenkin aika haasteelliselta ihan jopa pienien kahvitttelutreffienkin ajaksi. Paikkani on vielä aika tiukasti kotona. Ja mielestäni se on ihan sallittuakin, puhutaan kuitenkin vasta vajaa viikon päästä 5 kk täyttävästä pikkuisesta. Toki meille ovat kaikki aina tervetulleita, mikäli vain kestävät sen, että huomioni on usein kohdistunut tohon kutistettuun versioon itsestäni.

On siis sanomattakin selvää, että täysin kahdenkeskinen aika ystävien kanssa on ollut viimeiset viisi kuukautta aika olematonta. Onnekseni voin todeta tästä huolimatta, että rinnallani on halunnut olla liuta ihania ihmisiä. Kiitos siitä.

Tunnen itseni vähintään 143-vuotiaaksi kun sanon tämän, mutta onneksi on puhelimet. Luojalle kiitos myös siitä, että whatsappissa on ääniviestien mahdollisuus! Ilman sitä olisin varmasti jo täysin erakoitunut. Usein kädet ovat niin täynnä milloin mitäkin, että jopa viestien kirjoittaminen, varsinkin niin että niissä säilyisi vielä jokin punainen lanka, on haasteellista. Myönnän, vaatii myös ystäviltä välillä tietynlaista suhtautumista kuunnella niitä seitsämän minuutin löpinöitä, joiden asiasisällön olisi hyvin voinut tiivistää alle minuuttiin. Okei, en olisi pystynyt tiivistämiseen tai selkeyteen ennen Lumiakaan, mutta vielä huonommin nyt. Ihan kaikesta ei voi syyttää pelkästään lapsia.

Viime viikolla oli ihanaa olla ystävän kanssa kahdestaan syömässä. Vaikka Lumin kanssa on helppo nähdä ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, ei siinä pysty keskittymään toisten, eikä varsinkaan omiin lauseisiin. Oli oikeasti ihan äärettömän piristävää saada puhua rauhassa.<3 Äitiys on ihan parasta, mutta kyllä mä myönnän joskus kaipaavani kiireettömiä keskusteluja. Kaipaan niitä huomattavasti enemmän kuin hyviä yöunia, ja se kertoo jo aika paljon. Oli ihan älyttömän ihanaa huomata, että erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta, olemme toisillemme yhä ne samat pölöpäät, jotka voivat puhua AIVAN kaikesta. Aina.

 

Tapaamisen jälkeen mulla oli tosi hyvä, levännyt ja kevyt olo. Vaikka en ole kokenut vauva-arkea oikeastaan edes kovin raskaana, huomasin siinä kohtaa, miten olin kaivannut aikuista seuraa. Sovimme ystäväni kanssa tuovamme taas kahdenkeskisen ajan välillemme, oli se sitten hesehetki kerran kuussa, mutta kuitenkin. 

Mieleeni on jäänyt hyvin ystäväni lause muutaman viikon takaa, jossa hän kertoi ikävöivänsä mua nyt Lumin myötä eritavalla kuin aikaisemmin. Enemmän ja isommin. Se tuntui älyttömän ihanalta, sillä mikään ei tunnu niin hyvältä kuin se, miten näkee Lumin olevan tärkeä myös mun läheisille ihmisille. Vaikka joku kysyisi vain silkasta kohteliaisuudesta Lumin kuulumisia, tuntuu se musta merkitykselliseltä. Hassuahan se on, mutta se on varmaan joku äitien juttu. Kun oma lapsi on itselle kaikki, on myös selvää, että häntä kohtaan osoitettu kiinnostus antaa itselle tosi paljon. Ollaanhan me Lumin kanssa parhaillaan (tosi) pieni jengi. Ja kaikki tietää jengien säännöt; sun kaverit on myös mun kavereita. Ei yhtä ilman toista.

On ollut myös ilo huomata joidenkin aikaisempien ystävyyssuhteiden puolestaan syventyneen entisestään Lumin myötä. Myös Lumin syntymän jälkeen olen saanut paljon uusia ihania ihmisiä ympärille (kiitos joulukuiset ja muut kanssasisareni:D<3). Kyllä itse ainakin koen sen olevan valtava rikkaus, että rinnallani tarpoo myös muita äitejä. On nimittäin paljon asioita, joista on luontevinta puhua etupäässä ihmiselle, joka on myös itse äiti. Ihan jo senkin takia, että luulen jokaisen äidin miettivän edes jossain määrin rajanvetoa sille, mikä on liikaa vauva-arjesta puhumisen määrässä (ja laadussa). Sitä, mikä on lapsettoman ihmisen mielestä liikaa ja mikä vielä sitä ihan kivaa kuultavaa. On myös huojentavaa omistaa ystäviä, jotka ovat jo kokeneita konkareita äitiydessä, sillä usein heiltä saadut vinkit ja neuvot ovat korvaamattomia. Ilman heitä olisin varmasti jo googlettanut puhelimen näytön puhki milloin minkäkin asian takia.

Vaikka loppuraskaudessa pohdin ystävyyssuhteita ja niiden säilymistä hieman haikeaankin sävyyn, olen onnellinen tämän hetkisestä tilanteesta. Mulla on lähellä upeita ihmisiä, joille myös Lumista on näiden kuukausien aikana muodostunut tärkeä heppu. Ja onhan sekin totta; mitä vanhemmaksi Lumi tulee, sitä enemmän mulla on aikaa taas olla se Meri, joka joskus saattaa muistaa ystävien nimipäiviä ja soittelee oma-aloitteisesti pyytääkseen kahviseuraksi. Vielä kuitenkin ykköshommani on olla rakastavana sylinä kellonympäri tuolle pikkuiselle tuittupäälle.

Olisin maailman onnellisin, mikäli tulevaisuudessa Lumilla olisi yhtä upeita ihmisiä ystävinä kuin mulla, ja että hän osaisi olla myös itse sellanen toisille. 

-Meri-

Ps. Myönnän olevani itse parhaillaan juuri se äiti, joka selittää tulevista hampaista, sormiruokailusta sekä yöheräämisistä. Myös siitä vaipan sisällöstä, josta ajattelin vain hihhuliäitien puhuvan. On tää semmosta sirkusta välillä, mutta ihan maailman ihaninta aikaa. <3

Kivaa alkavaa viikkoa!