Voiko raskaus ja äitiys kaunistaa?
Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka ihailevat raskaana olevia naisia. Mielestäni nainen on usein silloin hehkeimmillään. Jotenkin sitä ennen omaa raskautta tuli paljonkin pohtineeksi, että sitten kun mä oon raskaana, haluan näyttää tältä ja tältä, haluan pukeutua noin ja näin ja näyttää aina onnelliselta ja huolitellulta. Okei, ehkä aavistuksen utopistista kenelle tahansa, mut näin mä ajattelin! Yhdeksän kuukautta on kuitenkin yllättävän pitkä aika. Vielä pidemmältä sen saa tuntumaan huonovointisuus, erilaiset ja yllättävät kivut sekä mahdollinen vieraantuminen oman peilikuvansa kanssa.
Oman raskauden ensimmäisiä kuukausia varjosti ensinnäkin varmasti usealle odottavalle äidille hyvin tyypillinen huoli raskauden pysyvyydestä, sekä ylipäätään pelko oikeastaan kaikesta. Tein valehtelematta ensimmäisten viikkojen aikana helposti yli kymmenen raskaustestiä ihan vain saadakseni varmuuden, että todella olen edelleenkin raskaana. Epävarmuuden ja pelon lisäksi sain seurakseni pahoinvoinnin. Muistan hyvin sen ensimmäisen kerran kun pahoinvointi alkoi, olin sinä aamuna töissä. Mikään ei ollut tuntunut hetkeen niin ihanalta! Aloin itkeä ilosta pukuhuoneen lattialla, sillä jotenkin siihen hetkeen asti kaikki oli tuntunut niin epätodelliselta. Vihdoinkin tapahtui jotain konkreettista ja tiesin, että mun sisällä kasvaa pikkuruinen ihminen. Mun tuleva kaikkeni. Siinä onnenkyyneleitä pyyhkiessäni en vielä osannut edes kuvitella, miten sitä joskus tulisi rukoiltua edes veden pysymistä sisällä:D
Mutta sinä päivänä kun pahoinvointi loppui, tapahtui jotain. Mulla on aina ollut aika vahva itseinho mitä tulee ulkoisiin asioihin itsessäni, mutta sinä päivänä se jotenkin haihtui. Vaikka peilistä katsoi vitivalkoinen ja sotkutukkainen tyttö, päällään sama yöpaita jo toista kuukautta, mulla oli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa oikeesti kaunis olo. Ihan käsittämätöntä. Jotenkin siinä hetkessä alkoi yhä enemmän ymmärtää, että musta on oikeesti tulossa äiti. Jotenkin siinä kun päivät kului maatessa ja heikossa kunnossa, oli tavallaan unohtanut raskauden. Eihän kukaan sitä tietenkään unohda, mutta jotenkin siinä oli jo oppinut ajattelemaan, että mä oon vaan tosi kipeä ja kipeyden takia ihan ulkona omasta elämästä. Sillon muistan ajatelleeni, että näytänpä mä miltä tahansa, musta on tulossa pienen lapsen äiti, ja se on kauneinta koko maailmassa. Eikä millään muulla oikeestaan ole edes mitään merkitystä.
Eli vastaus alussa esitettyyn kysymykseen: KYLLÄ VOI. Vaikka itsestä ei aina siltä tuntuisi, onni ja kiitollisuus usein heijastuu myös ulospäin. Toki vartalo voi, ja usein muutttuukin raskauden myötä, silmien ympärille kehittyy yllättävän salakavalasti tummat alueet ja itsellä ainakin sektiosta jäänyt arpi loistaa vielä kirkkaasti alavatsalla, mutta silti sitä jotenkin äitinä keskittyy herkemmin murehtimaan lapselle tullutta, täysin tavallista hormoninäppylää keskelle pientä nenää. Äitiys on antanut minulle sellaista tervettä ja kaivattuakin itsevarmuutta. Tai sitten se on sitä, että asiat ovat muuttaneet tärkeysjärjestystään. No, oli mitä tahansa, haluan sen pysyvän. Elämä on huomattavasti kivempaa näin!
-Meri-
Ps. Muista olla armollinen myös itsellesi <3
