En ole koskaan ollut tyttö, joka tekee elämän isoista asioista tiukkoja suunnitelmia. Oon aina ollut unelmoija, mutta en ole halunnut luoda liian tiukkoja raameja siitä mitä haluan. Olen oppinut kotoa, että elämää ei saa liikaa suunnitella. Pitää osata elää hetkessä. Toki elämässäni on aina ollut tavoitteita, niin silti olen jotenkin oppinut elämään päivä kerrallaan. Nauttimaan siitä, mitä on. Välillä kuitenkin mietin, millaiseksi kuvittelin mun elämän 26-vuotiaana aikuisena? Luoja, kymmenessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Myös niille teinitytön ajatuksille.

Tavallisen lukiolaisen elämä pikkukaupungissa Torniossa on vaihtunut melkein nykyään pikkukaupungilta tuntuvaksi Tampereeksi. Juristi-unelmat on muuttuneet tradenomin papereiksi. Epävarmasta, huolettomasta ja ajatusmaailmalta kevyestä nuoresta tytöstä on kasvanut monissa iloissa ja myös suruissa keitetty lähes aikuinen nainen, joka silloin tällöin jopa miettii ihan liikaa. Oma Marimekon punaisilla unikoilla sisustettu huone on vaihtunut unelmien vuokrakaksioksi. Poikaystävän metsästys on vaihtunut pysyväksi ja rakautta vuodesta vuoteen antavaksi avoliitoksi. Ja tää nyt oli vasta kevyttä pintaa.

Äitini sai minut, kun hän oli 27-vuotias. Voitte varmaan kuvitella, että millaisia ajatuksia tuo fakta herättää nyt. 16-vuotiaana kuvittelin, että tässä hetkessä mulla olisi jo lapsia. Huom, monikossa. Olisin valmistunut jo suunnilleen neljä vuotta sitten ja tekisin unelmieni työtä. Kuvitelmissa olisin myös jo naimisissa. Olisi oma koti ja auto. Ja koira. Kuvittelin 26-vuotiaalla itselleni hyvin tavallista perhe-elämää. Mitä noille ajatuksille on tapahtunut vuosien varrella? Olisko sittenkin pitänyt tehdä suunnitelmia?

Rehellisesti, en vaihtaisi mitään ja enkä tekisi niitä suunnitelmia. Joka ikinen tallattu kinttupolku, harha-askel ja leveämpi kiitotie on olleet oikeita teitä mulle. Ilman niitä en olisi tässä ja se kuka olen. Nyt 26-vuotiaana en tunnista sitä 16-vuotiasta tyttöä, joka nuo tulevaisuuden kuvat on piirtänyt. Edelleen mikään niistä teinitytön unelmista ei ole poissuljettua, mutta ne tulevat ehkä vasta myöhemmin tai sitten ei koskaan. Tää pysähtyminen tähän hetkeen ja näihin asioihin saa mut ymmärtämään, että en mitenkään olisi voinut tietää viel kymmenen vuotta sitten, mitä minä haluan. Enhän mä tiedä vieläkään! 

Se ei kuitenkaan haittaa. Ehkä mä tiedän huomenna tai ensi vuonna. Sen mä tiedän, että haluan sen saman hölmön miehen heräävän mun vierestä. Ja että mun perhe ja ystävät ovat siellä, kun tarvin heitä. Ja ku he tarvistevat minua. Oikeasti, millä tässä elämässä on väliä, jos ei ole niitä rakkaista ihmisiä? Jos voisin sanoa jotain sille 16-vuotiaalle itselleni, niin en sanois ehkä mitään. Elämä on oppimista varten. Väärätkin tiet vie lopulta oikeaan suuntaan – sinne minne kuuluu viedä. Mä en varmasti olisi tässä, jos olisin saanut ohjeita itseltäni tulevaisuudesta.

Ainut asia, mitä voisin sanoa – rakasta ja elä hetkessä. Luota siihen, mihin elämä vie.