Elämä on välillä kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Reilun viikon sisällä on ollut jotenkin normaalia arkea isompi fiilisten väriskaala. Menty sieltä räikeimmistä sinne ihan niihin tylsiin maantienharmaisiin. Ja takas, pikkuhiljaa. Mitään sen suurempaa ei ole tapahtunut, lukuunottamatta tämän kesän päätöstä eli Cheekin stadion keikaa. Se jo pelkästään piti sisällään niin paljon – onnenkyyneleitä ja arjesta iroitautumista.

Me varattiin liput ja hotelli jo viime vuoden marraskuussa. Sillon jotenkin ei edes tajunnu, että se lauantaipäivä tulee oikeasti joskus. Niin pitkä odotus ja työntäyteinen kesä sai mut kuitenkin pikku hiljaa odottamaan tuota reilua viikon takaista keikkaa helleviikkojen kääntyessä sinne normaalin suomlaisen kesäsään puolelle. Se oli tän kesän päätepiste ja aivan täydellinen sellainen – sateesta huolimatta. Vaikka en ole koskaan ollut minkään musiikin fanittaja, niin olin todella liekeissä koko tunteita täynä olevan shown ajan. Mä oikeasti puristin Oskarin kättä välillä vähän liiankin lujaa, hymyilin kuin Hangon keksi, lauloin ääneni käheeksi, rutistin siskoani ja jorasin koko seurueen ja tuhansien muiden kanssa aivan täysillä. Ja onnenkyyneleisiin ei edes tällä kertaa tarvittu edes yhtä lasia viiniä…

Kerrankin ei myöskään ollu Helsingissä käydessä ihan tajuton kiire johonkin, joten kerettiin tehdä muutakin kuin suunnistaa stadionille ja takas. Torni oli ihanan elegantti yöpymispaikka, vaikka meidän jugend-henkisessä huoneessa olikin ehkä hirvein lisävuode koskaan. Mun suhteellisen tyngästä varresta huolimatta jalat olivat puoli yötä siskoni matkalaukussa. Sunnuntaina tietty hotelliaamupalaöverit, nautittiin kirpeän viileästä ja aurinkoisesta päivästä shoppailen ja edellistä päivää fiilistellen. Vähän ehkä mielessä pyöri todelliseen arkeen paluu ja se fakta, että siskoani Ellaa en näekkään ensi viikolla. Oltiin nähty kolmena viikonloppuna peräkkäin ja nyt seuraavaa kertaa ei ole vielä tiedossa. Monen tunteen sekamelskassa siis kohti kotia ja arkea.

Tää viikko onkin ollu yhtä alamaissa painiskelua. Sairastelua, jaksamisen puutetta, neljän seinän sisällä olemista ja jotain todella kummallista tulevaisuuden murehtimista, joka ei ole mulle kovin tavallista. En ole murehtija, joten ehkä siksi tää viikko on ollu vaikea. Välillä on kyllä hyvä nöyrtyä ja ladata akut. Nyt olo alkaa oleen jo paljon parempi. Vaikka tästä viikosta jäi vähän kurja maku suuhun, niin siirrän eilisen leffa-illan ja tämän päivän kirppiskierroksen jälkeen katseen kohti ensi viikkoa ja huomista. En kohti seuraavaa puolta vuotta, kuten viikko sitten. Päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Onneks ympärillä on hyvinä ja huonoina päivinä rakkaita ja ihania ihmisiä, jotka tsemppaa ja auttaa jaksamaan myös näitä alamäkiä. 

Ja huomenna alkaa VIHDOIN Unelma Itsestä! Jännää, kutkuttavaa, innostavaa ja järjettömän siistiä. Senkin saan jakaa kahden ihanan ja entuudesta tutun naisen kanssa, mutta innolla odotan samaan matkaan lähteviä uusia ihmisiä. Tästä jutusta voisin kertoa myöhemmin vielä lisää, koska kyseessä on mielestäni aika mieletön konspeti. 

Rauhallista sunnuntai-iltaa ja energistä ens viikkoa! 

-Sofia