F50.1
Sain maaliskuussa syömishäiriö diagnoosin, johon mun on ollut todella vaikea suhtautua. En ole liian laiha, en liian lihava. Olen jotain siltä väliltä (180cm 61kg), haluamatta kuitenkaan olla sitä. En tiedä onko diagnoosi ollut auttava vai huonontava tekijä terveeksi pyrkimisessä. En koe olevani riittävän sairas ansaitakseni hoitoa, tai riittävän sairas ollakseni oikea anorektikko, kuitenkin tarvitsen apua. Tunnen itseni huijariksi. Tämä kaikki taas aiheuttaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta, josta seuraa omat lieveilmiönsä. Päässä myllertää hirveä sekamelska itseinhoa, neuroottisuutta ruokaa ja painoa kohtaan, epäonnistumista, vihaa.
Osa mun ajatuksista puhuu syömishäiriön todellisuuden puolesta vahvasti, ymmärrän että mulla on ongelmia. Tiedän että olosuhteiden ollessa ”paremmat”, olisin oikeasti sairas (toisen kerran elämässäni), enkä vain maailman läskein anorektikko.
Mun muut sairaudet astuu kuvaan tässä vaiheessa. Mulla on kipu- ja masennuslääkitys jotka turvottaa ja lisää ruokahalua, jotka vetää aineenvaihdunnan jumiin, hirveän ummetuksen. En myöskään pysty harrastamaan lähestulkoon mitään liikuntaa selkävamman vuoksi, ainoa mihin pystyn on kävely pienissä pätkissä. Askelia seuraankin sitten sairaalloisesti ja käytän vaikka koko päivän siihen että ne saan täyteen. Vaikka jalka pettäisi alta uudelleen ja uudelleen, vaikka kyyneleet valuisivat kivusta, askeleet on saatava. Joka päivä petyn itseeni kun en pystynyt enempään, suren kaikkea mistä olen joutunut luopumaan. Joudun tosissani tekemään töitä että edes saan pidettyä painoni paikallaan. Olen sairas, mutten silti kuitenkaan mielestäni syömishäiriö mielessä riittävän sairas.
Samalla kuitenkin mä vihaan peilejä, en halua nähdä itseäni, sieltä tuijottaa vastenmielinen norsu. Vihaan kuviani, olen aina kauhean amatsoni naisen näköinen. Vihaan vaakaa, se ahdistaa ja pelottaa mua. Jos sille antaudun kerran, huomaan että käyn joka päivä vaa’alla ja stressaan 100g heittojakin. En pysty syömään muiden edessä, se ahdistaa ihan hirveästi. Ylipäätään ahdistun jos joku katsoo mua ja ajattelen sen heti johtuvan läskeistä. Lasken jokaisen kalorin, aina. Syön alle 1000 kaloria jokaikinen päivä jotta mun paino ei nousis. Mutta se ei silti laskekaan. En kehtaa kertoa kellekkään että mulla on syömishäiriö, vain muutama tietää. En halua arvostelevia katseita ja kuulla miten hyvässä lihassa oon siihen nähden et oisin sairas. Vihaan vaatteita, vihaan alastomuutta, vihaan näkyä muille, vihaan läskejäni, vihaan itseäni. Vihaan sitä että ainut asia millä olen ikinä tuntenut olevani kontrollissa on painon säätely ja sekin on viety nyt multa. Nyt säätelen ruokaa, 200-1000kcal/vrk ja epäonnistun silti laihtumisessa.
Keskiviikkona menen ekaa kertaa ”syömishäiriöni” kanssa kelan myöntämään psykofyysiseen fysioterapiaan, enkä tiedä yhtään mitä odottaa. En tiedä nauretaanko mut ulos kun en olekkaan laiha, pilkataanko mua kun olen epäonnistunut anoreksiassakin. Näänkö fyssarin silmissä ihmetyksen ja säälin kun löntystän kiloineni paikalle? Hänellä ei ole kuin lähete ja diagnoosi minusta, ”epätyypillinen laihuushäiriö”, F50.1, Anorexia nervosa atypica.. Olenko heti pettymys?
Ajattelen ja tunnen tosi ristiriitaisesti koko diagnoosista ja mieli on täynnä kysymyksiä. Mikä hauskinta, mistään ei löydä hakemallakaan vastauksia. Ei oikeaa vertaistukea, ei ketään joka oikeasti samassa tilanteessa. Tuntuu että olen ihan yksin, ettei kukaan ymmärrä. Olenko? Hankin siis itse vastaukset, laitan ne julki ja ehkä, joku joskus löytää itselleen apua vastaavassa tilanteessa.