Psykofyysinen fysioterapia

Koko tiistai meni hukkaan panikoidessa tämän päiväistä aikaa psykofyysiseen fysioterapiaan. Askeleet hankin tietenkin, kaikki ”oikea” vain jäi tekemättä. Olin varannut päivän pääasiassa kuvien purkuun ja editointiin, mutta niin kamera kuin tietokone pysyivät laukuissaan. Heti aamusta soitin psykiatriselle polille saadakseni apua kun ahdistus oli niin voimakkaana ja rauhoittavat loppu, eikä reseptin uusiminen kannassa onnistunut kesäsulun aikaisen virheen takia. Soittoaika laitettiin iltapäivälle muttei tarkempaa aikaa kerrottu. Kahdestatoista puoli viiteen odotin kännykkä käden ulottuvilla, uskaltamatta laittaa edes porkkanaa suuhuni, ettei puhelu tule juuri kun rouskutan suu täynnä. En tiedä millä psykiatrin listaan laitetun soittoajan voi vain ohittaa, mutta puhelua ei ikinä tullut, sen ainoan kerran kun kaipasin nopeaa apua jota piti milloin vain olla saatavilla. Yö meni kattoa tuijotellen, aamulla olin jotenkin lamaantuneena, eikä mikään hetkauttanut tippaakaan.

 

Aika koomassa myös menin sinne, koska täysin tutuilla kaduilla ajoin väärin ja kyllästyin kolmannella harha käännöksellä suunnistamiseen. Pysäköin neljän korttelin päähän ajatellen että ainakin askelia tulee muutama. Kauaa en sisällä kerinnyt odottamaan kun oli mun vuoro.

Alun lapsuudesta kysely ja kehonkuvaharjoituksista puhuminen ahdisti mua paljon ja välttelin katsekontaktia, möläytellen mahdollisimman nopesti kaiken ulos. Äänensävy taisi olla hiukan tiukka tai kettuuntunut, kun fyssari päättikin että tutustuu mun kehon toimintaan tänään. Nilkoista lähtien hän tunnusteli mun lihaskalvojen virtauksia ja teki niistä havaintoja. Kosketus pysyi paikallaan aina yhdessä kohtaa, eikä ollut mitenkään ahdistavaa. Fysioterapeutti kyllä myöhemmin kertoi kokoajan tehneensä pientä liikettä, mutten vaan taida tuntea kehoani vielä niin että huomaisin. Uskoi kuitenkin että opin ja siitä tulee olemaan minulle paljon hyötyä.

Havainnot mitä hän tällä tyylillä teki mun kropasta ja elämästä, oli aika uskomattomia. Täysin paikkaansa pitäviä. Pohkeista huomasi lapsuuden traumat, virtauksista epätasapainot, voimaerot, kropan hahmoituskyvyn ongelmat, kivut ja jännitystilat mitkä heijastuu aivan eri paikkoihin kuin mistä hän niitä luki. Hirveästi tietoa vain virtauksista. Otsasta kuulemma tuntee masennuksen vasemmalta ja ahdistuksen oikealta. Molemmat mulla todettu vaikeiksi niin odotin innolla mitä mun otsa kertoo, mutta otsa oli hiljaa, niin täynnä jännitystä ettei siitä saanut oikein mitään irti. Jutusteltiin siinä samalla kun hän tunnusteli faskioiden virtauksia ja sain uskoa siihen että tuolla voi puhua kipeistäkin asioista ilman pelkoa osastolla uhkailusta, toisin kuin psykiatrisella. Vielä en kuitenkaan ollut siihen valmis, muuta kuin itsetuhoisuudesta aika pinnallisella tasolla. Fysioterapeutti kertoi kiinnostavia faktoja ihmiskehosta ja omista kokemuksistaan vastavuoroisesti.

 

 

Aikoja laitettiin joulukuulle saakka heti ja käyn luultavasti vuoroviikoin hoitamassa eri (kipu/keho) ongelmia kahdella fysioterapeutillani. Toisella olenkin kipuineni ollut jo kahdesti aiemmin. Tämänpäiväisellä fysioterapeutilla on seuraavilla kerroilla edessä ainakin itsensä piirtämistä 1:1, värittämistä ja samankaltaista faskiahoitoa kuin tänään. Tulee olemaan vaikeaa näyttää fyssarille miltä mun peilissä näyttää.

Syömishäiriöstä puhuttiin hyvin vähän, lähinnä tulevista harjoitteista. Itseasiassa fysioterapeutti tuntui välttelevän sanan käyttöä ja käyttävän kiertoilmaisuja sitä sivutessaan. Syömisestä, painosta, laihduttamisesta ei puhuttu mitään muuta kuin sen tuomasta hallinnan tunteesta ja hallinnan menettämisen pelosta. Yhden kerran meinasin pompata ylös ja lähteä pakoon, kun hän tutkimuspöytää säätäessä sanoi kääntävänsä käsinojat että saadaan lisää tilaa. Silloin pää huusi mikä hirveä läskikasa olen. Hengittelin sen läpi siinä ja pian tajusin ettei sitä ollut tarkoitettu niin että olen liian iso, vaan ihan hoidon mukavuuden kannalta. Toisen kerran kiristeli kun sanoi etten ole rikki, että vain hoidon tarpeessa. Tuli väittelyn halu pintaan, koska itse koen olevani juurikin sitä, rikki. Ehkä joskus uskaltaudun sanomaan jos olen erimieltä. Kokoajan fysioterapeutti kannusti ja kehotti olemaan oma itsensä ja antamaan tulla kaikki heräävät ajatukset ulos ja muistutti että he ovat mua varten, eikä siellä tarvitse ikinä tsempata ja esittää muuta kuin on.

Käynnistä jäi aika rento ja positiivinen olo, samalla jotenkin selittämättömällä tavalla hämmentynyt. Enkä tiedä johtuuko kontrastista aiempiin (kauhu)kokemuksiin syömishäiriön ja kehonkuvan hoidossa, vai siitä etten vielä oikein tiedä mitä odottaa. Selvisin kuitenkin mielestäni hyvin ja olen vähän salaa tyytyväinen itseeni.