Syömishäiriö ja kuusi muuta
Harvoin syömishäiriö tulee ottamatta muutamaa kaveria mukaansa tullessaan kylään tai jäämään. Mun syömishäiriö tuli porukalla masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriöiden kanssa. Tämä postaus on pääosin mun ahdistuksesta. Tiedän että mun ajatusketju ahdistuksessa on täysin käsittämätön ja reaktiot erittäin voimakkaat, mutta en kykene niille yhtään mitään, vaan elän silloin tuskassa jonka kuvailuun ei sanat riitä. Eikä myöskään siihen miltä uudet satuttavat sanat tai teot tuntuu kun olet jo valmiiksi helvetissä.
Tällä hetkellä masennuksen kanssa eletään ihan nättiä yhteiseloa ja pahin suon pohjalla kyntäminen on enemmän pois mun elämästä, kuin läsnä, joinain päivinä nään jopa pieniä pilkahduksia toivostakin. Sitten on tämän ja eilisen kaltaiset päivät kun ahdistuneisuus ja paniikkihäiriöt valtaavat alaa niin että olen hukkua sinne alle pysyvästi.
On aikoja jolloin en tiedä yhtään mikä asia sen kamalan ahdistuneisuus olon saa minulle aikaan. Silloin on hätääntynyt ja pelokas olo, reaktiot ja ruumis sanoo että nyt on joku vialla, en kuitenkaan pysty määrittämään mitä. Syystä tulevat ahdistukset ei ole niin hämmentäviä. Niitä tulee tapahtumista, ihmiskontakteista, syömisestä, vaatteista jne. Mutta ne pahimmat, miehen välinpitämättömyydestä tulevat, huonot uutiset lääkäriltä jne, ovat kymmenen kertaa kamalampia kuin mikään, kamalampia kuin kuolema. Tai niin olen järkeillyt, koska mitään muuta en halua siinä olossa, on kuoleman pakko olla se pienempi paha. Jos riittäisi pokka edes siihen, enkä vain säälittävänä toivoisi että vihdoin toinen ymmärtäisi minua, ymmärtäisi sairautta, näkisi omat puutteensa ja tekisi asioille jotain.
Viime päivien ahdistus on noudattanut aika perinteistä kaavaa. XXXX loukkaa mua jollain tapaa, ei osoita olevansa pahoillaan, käyttäytyy huonosti ja hyökäten. Johon mä reagoin ajattelemalla olevani viallinen. Pian ahdistus on niin kovaa että tarvitsisin sen hallintaan apua. Pyydän sitä, mutten saa ja tilanne lähtee täysin käsistä. Viikkojen haudatut ja turrutetut pettymykset puskee päälle, olet yksin, vailla apua. Elämä, tulevaisuuden puute, sulta viedyt asiat, kipu, tuska, itsesyytökset, huonommuus, helvetti pyörii sun päässäs. Yrität vielä saada apua, sut torjutaan, sua pilkataan, sua haukutaan, sun sanoja käännetään sua vastaan ja käytetään lauseita jotka sattuu suhun enemmän kuin potku kylkeen ikinä sattuisi. Sun sydän hakkaa levossa 150 kertaa minuutissa, ajatuksia virtaa sata sekuntissa, henkinen kipu on niin kova että toivot vain fyysistä. Tuntuu että sisäelimet kääntyy hetki mikä hyvänsä ulos. Oot täysin yksin. Et nää mitään muuta kuin omat epäonnistumisesi, harhaluulosi siitä että sua vois rakastaa, rauniot siitä mitä luulit että sulla oli. Olo jatkuu päiviä. Kohtausherkkyys korkealla, toisen syytökset ja pilkka huutaa päässä kokoajan. Välinpitämättömyys. Tuntuu taas kuinka sydän puristuu pieneksi kuivaksi kivuliaaksi mytyksi, veren virtaus tuntuu siltä että suonissa virtaisi kodin putkimiestä. Tiedät tulevan. Jokainen lause kielletään, väitetään mun ymmärtäneen väärin. Jokainen pilkka kielletään, mä olin väärässä. Jokainen väärä teko, halveksuva teko, kaikki, kielletään. Se oli vaan mun päässä. Mun sairauden vähättely, mun ahdistuksen kieltäminen. Syyttäminen että kaikki on tarkoituksellista showta jolla haen huomiota. Hiljaisuus, asia haudataan ja piilotetaan. Jotta mut voi murskata viikon päästä uudelleen, kun ei tuntunut siltä että viitsisi noudattaa käytöstapoja. Mun kohtausherkkyys ja riski yliannostuksiin on näinä hetkinä uskomaton ja käyn kamalaa taistelua sisällä, mutten pysty irtautumaan. Vaan toivon että joskus toinen saisi apua itselleen ja lopettaisi muiden tuhoamisen.
En tiedä miten terveenä pystyisin noi tilanteet käsittelemään. Luultavasti yrittäisin hyvällä, jonka epäonnistuessa haistattaisin vitut ja häipyisin niin pitkäksi aikaa että toinen tajuaa mokanneensa ja korjaa asiat. Mutta nyt, mä tarvitsen apua, mä tarvitsen muuta. Mä tarvitsen ihmisen joka ei mokattuaan heitä lisää paskaa mun niskaan, koska häpeää edellistä paska läjää. Mut nyt mulla ei ole voimaa käsitellä koko asiaa, ei kestää yhtään viestiä, ei laittaa yhtään viestiä. Ei pyytämään turhaa apua. Ei uskomaan elämään. Mä olen liian loppu siihen etten saa mitä tarvitsen.
Se ahdistus, paniikki, pyöritys sun päässä ja kropassa on jotain ihan uskomattoman kamalaa, sä menetät kaiken mitä olet, kaiken mitä tiedät, kaiken mihin oot ikinä uskonut. On vaan kaaos ja kipu ja olet täysin yksin. Yhdessäkään asiassa ei ole järkeä. Toivot että joku tulisi, ottaisi syliin ja kertoisi että kaikki järjestyy. Kylmää hikeä, hengitys pettää, jalat pettää, silmissä mustuu, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Koko kroppa tärisee. Olet täysin hukassa. Eikä olo lopu kun kohtaus loppuu, vaan ahdistus jatkuu tyynen pinnan alla päiviä. Kohtausherkkyys on suuri. Sun päässä tapahtuu enemmän kuin kukaan voi arvatakaan.
Semmonen kaveri on mun syömishäiriöllä. Sais piakkoin tajuta lähteä muihin maisemiin mun luotani, koska mä olen täysin loppu.