Tulevaisuudesta.

Olen jo muutaman viikon sulatellut uutista. Tyttärelläni on mitä luultavammin tarkkaavaisuus ja ylivilkkaushäiriö eli tunnetummin ADHD. Se muuttaa kaiken mitä olen suunnitellut hänelle. Onhan merkit ollut huomattavissa jo vauvasta asti. Se turhautuminen kun ei päässyt 4-5kk ikäisenä mihinkään suuntaan liikkumaan itse. Ja hän oppi vasta 8kk iässä konttaamaan joten elämä ennen sitä oli yhtä kitinää ja turhautumista. Jonkinlainen itsesuojeluvaiston puuttuminen, pyöräilessä joka kerta tarkkaamattomuuttaan pääty ojan pohjalle ja äiti on aivan romahtamispisteessä niin monen läheltä piti tilanteen myötä.. Silmät kostuu pelkästä ajatuksesta, että hänen elämästään ei tule täydellistä. Pelkään että häntä kiusataan koulussa jos kaikki tietävät adhdstä. En ole ikinä kuullut kenenkään puhuneen mitään hyvää koko häiriöstä..  Miten saan kasattua itseni että voin olla vahvasti tukemassa häntä ilman että murrun joka kerta kun ajattelen koko asiaa… Miten?! 

Mä olen kelannut miljoona kertaa mielessäni teinkö raskausaikana jotain väärin että onko se vaikuttanut tyttöön.. Kaikki vakuuttelevat että tämä on enemmänkin perinnöllistä.. Se on kyllä totta että toisen osapuolen puolelta löytyy näitä häiriöitä ja oppimisvaikeuksia.. Mutta silti syytän itseäni.. 

Nyt vain saatiin jälleen seuraavanlainen hoitomuoto eli kasvun tukemin. vittuun nuo tukemiset sun muut. Miten ne helpottaa arkea joka on vähintäänkin vaikeaa koska tyttö sinkoilee ympäri ämpäri ja vauvaa ei lattialle uskalla laittaa.. ei hän sitä tahallaa tee mut mitä jos unohtaa että pikkuveli onkin lattialla… sitä en antaisi ikinä itselleni anteeksi! Ja virallista diagnoosia pitää odotella vuoden verran, koska sitä ei alle viisi vuotiaat saa.. Tämä tietää lisää neuvolapsykologin käyntejä, toimintaterapiaa, neuropsykologisia testejä… Voi pieni ihminen.  Niin paljon kysymyksiä ja niin paljon huolta rakkaasta.