Miesten ja naisten työt ja blaablaablaa. Tässä avioliitossa ja kodissa kotityöt ovat jakautuneet siten, että niitä vältellään ja sitten ne pakottaudutaan tekemään. Mies on hallinnut tietokoneen, polkupyörät, autot ja kirjahyllyjen poraamisen seinään ja minä taas – no, olen mieluummin käskyttänyt tekemään tai paahtanut marttyyrina pölyrätti kourassa tai imuri pauhaten.

Koska olen mieluusti jättänyt ne hommat, joita en osaa, sille, joka ne osaa, en edelleenkään niitä hallitse. En osaa käyttää porakonetta, en osaa korjata puhjennutta pyöränkumia, en osaa ladata virustorjuntajärjestelmää tietokoneeseen. Minulla ei ole omaa vasaraa eikä jakoavainsarjaa, en tiedä mistä aloittaa vaihtaa jarrupaloja polkupyörään.

Raivostuttaa tämä oma kädettömyys. Miten minä olen antanut itseni liukua siihen tilanteeseen, että joudun aloittamaan porakoneen kaltaisten perusasioiden opettelun nollasta? En halua viedä pyörää tai kannettavaa tietokonetta joka kerta huoltoon, kun niissä on jotain huollettavaa. Enkä halua soittaa puolen vuoden kuluttua entiselle miehelleni, että ”hei, mulla olis nyt pieni ongelma”.

Sitten on ne ällötykset tai vastenmielisyydet, jotka olen vaivihkaa sysännyt pois itseltäni, esimerkiksi kylpyhuoneen viemärin siivous ja pesukoneen ja kuivausrummun nukkasihdit.

Mutta osaan minä jotain tehdä. Esimerkiksi leipoa hyvää pullaa. Ommella verhot ikkunoihin. Korjata vaatteita. Kirjoittaa listoja.

Huh.