Tapaamisestamme on kohta viisitoista vuotta. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, olemme pakanneet ja purkaneet muuttolaatikoita, riidelleet ja sopineet, saaneet yhden lapsen ja kasvattaneet sen lähes kouluikäiseksi. Niin kuin jokainen pitkän parisuhteen kokenut tai siinä elävä tietää, ei suhteessa oleminen ja toisen ihmisen kanssa eläminen ole aina helppoa.

Myötä- ja vastamäessä. Maistraatissa solmittu avioliitto on nyt tullut tiensä päähän. Molemmat meistä tietävät sen ja olemme sanoneet sen ääneen suorin sanoin muutama päivä sitten. Ei ole järkeä jatka sellaista, joka ei toimi. Ei vaikka olemme yrittäneet kaikkea, olemme joustaneet ja antaneet periksi, käyneet treffeillä ja parisuhdeterapiassa. Yrittäneet ajatella asioita toisen kannalta ja riidellä rakentavasti. Työntää syrjään omia traumojamme, vaatimuksiamme, kiukkuamme, nipotuksiamme. Kuunnella toista, koskettaa ja antaa tulla lähelle.

Jossain vaiheessa on vain myönnettävä, ettei tämä suhde toimi, koska siinä olevat kaksi ihmistä eivät sovi yhteen. Lapsen syntymä avasi jo olemassa olevan railon esille, osoitti, ettemme pysty toimimaan sulavasti yhdessä, vaikka tavoitteemme ovat samoja. En koskaan kadu lapsen saamista eikä tämä ero ole hänen vikansa. En antaisi mistään hinnasta häntä pois. Olen varma siitä, että vaikkemme olisi saaneet lasta, olisimme päätyneet tähän ratkaisuun kuitenkin. Loppuun pääseminen olisi kenties vienyt pidemmän ajan tai sitten olisimme luovuttaneet jo aiemmin.

Kuvaavaa on, että muistan sanoneeni itselleni jonkin aikaa synnytyksen jälkeen, etten halua toista lasta tähän suhteeseen. Tähän suhteeseen. Olisin halunnut toisen lapsen, mutta en tähän suhteeseen, johon olin lapsen synnyttänyt. Tämä on ja tulee todennäköisesti olemaan yksi kipeimmistä asioista elämässäni. Olisin halunnut että lapsellani olisi pikkusisko tai -veli, mutta en halunnut yrittää sitä hänen isänsä kanssa. Jälkiviisaana voisin väännellä asioita, mutta halusin meidän olevan kolmehenkinen perhe ja onnellinen yhdessä. Valitsin yksilapsisuuden ja toivoin harmoniaa. Nyt olen kohta vanhempana yksin yhden lapsen kanssa, ilman parisuhdetta, kahden hengen perheessä.

Kuvaavaa on se, että muutaman kuukauden tapailun jälkeen ajattelin, että jätän silloisen poikaystäväni, koska hän oli mielestäni niin ärsyttävän itsekeskeinen. En jättänyt, koska tapahtui jotain, jonka takia jouduin tekemään suuren päätöksen jättääkö hänet vai sitoutuako suhteeseen. Valitsin jälkimmäisen enkä edes välitä pohtia, teinkö oikean ratkaisun. Jos olisin valinnut toisin kuin silloin valitsin, ei viereisessä huoneessa nukkuisi nyt mielestäni maailman suloisin lapsi.

Jossittelu on nimittäin turhaa. Tämän parisuhteen ja kaiken muunkin elämän suhteen. Se, mikä on mennyttä, on mennyttä, enkä saa tehtyä sille enää yhtään mitään. En jaksa märehtiä, mitä olisi pitänyt tehdä, vaan haluan katsoa eteenpäin sinne, mikä on vasta tulossa.

Tällä hetkellä:

1. Mies on viikonloppureissulla neljän sadan kilometrin päässä nuoruusajan ystäviensä kanssa.

2. Olemme sopineet, että hän etsii itselleen asunnon ja minä jään lapsen kanssa tähän nykyiseen.

3. Olemme sopineet, että hän saa sängyn ja Lundiat.

4. Me emme missään nimessä, koskaan emmekä missään tilanteessa käytä lasta kiistakapulana tai välikappaleena minkäänlaisissa valtataisteluissa tai kiistoissa. Meidän on pitkän suhteen jälkeen ja kahtena aikuisena ihmisenä kyettävä nousemaan meidän mahdollisten keskinäisten kiistojemme yläpuolelle toimimaan lapsen parhaaksi, kaikissa tilanteissa. Tämä on kaikkein tärkeintä. Minulle on ihan sama, saanko minä ruokapöydän ja television vai työpöydän ja imurin, kunhan lapsella on mahdollisimman turvallinen olo jokaisessa tilanteessa.

5. Todella pitkän seksittömän ajan jälkeen minua panettaa. Aivan järjettömästi. Halu, tai pikemminkin himo, ei vain kohdistu enää mieheeni. Parhaan ystävän kanssa ei tee mieli panna, surullista mutta totta.

Tällä aloituksella, tervetuloa mukaan!