Päivä 1

Olen nainen, joka ei anele, itke julkisesti eikä missään nimessä tarvitse ketään, jotta päivästä selviää hengissä. 

Tänään aamuyöllä makasin vessan lattialla itkemässä räkäisesti puhelimeen äidilleni. En koskaan soita äidille. Äiti sanoi, että kaikesta selviää hengissä, ja hengitä. Sen jälkeen makasin entiseksi muuttuneen poikaystäväni vieressä sängyssä anelemassa, että anna mulle vielä kuukausi aikaa. Anna kaksi viikkoa. Anna päivä. Sain yhteistä matkaa vielä sen verran, että eksäni saattoi tutuksi käyneestä asunnostaan kotiovelleni, etten hyppäisi matkalla ratikan alle. Join aamupalaksi punaviiniä. Ostin Stockalta värityskirjan ja pakastepizzan. Matkalla kaupungin läpi vihasin kaikkia niitä katuja, joilla yhdessä ollaan kävelty.

Eikö oo mahtavaa olla olemassa, jotta voi kokea kaiken tän paskan, sanoi paras ystäväni. On harvinaisen helppoa pilata toisen ihmisen elämä, ajattelin itse.

Kirjoitan tätä blogia, koska sitten joskus kun tämä kaikki loppuu, haluan nauraa sille, miten dramaattiseksi ja rikki ihmiset menee jättäessään toisensa yksin. Sitä odotellessa ei vielä naurata.