Otsikko on tahallaan vähän provosoiva; en usko, että ”normaalissa”, kahden aikuisen välisessä suhteessa tarvitsee pelata mitään pelejä, mutta tavallaan näen pienen totuuden siemenen tässäkin aiheessa. Alussa, kun olimme tunteneet vasta muutaman viikon, mies oli innokkaampi: laittoi viestiä, ehdotti tapaamista. Välillä se jopa ärsytti minua, koska sytyin hitaasti ja halusin pitää itseni etusijalla, enkä antanut mahdolliselle suhteelle paljoakaan painoarvoa.
No, sitten kun tapailumme jatkui ja vähitellen rakastuin mieheen ja sovimme, että kyllä tässä nyt tosissaan ollaan, minusta tuli itselleni vieras ripustautuja: menin mielummin öllimään sohvannurkkaan miehen kanssa kuin salille hikijumppaan. Jäin ennemmin kotiin odottamaan, että näkisimme mahdollisesti miehen kanssa töiden jälkeen, kun sovin kavereiden kanssa tapaamisia jne. En todellakaan ole unohtanut kavereitani mihinkään, mutta huomasin, että laitoin aina mieheni, ja mahdollisuuden olla hänen kanssaan kaiken muun edelle. Ei tämä välttämättä kauhean rangaistavaa ole, kun miettii rakastunutta ihmistä, mutta johti nopeasti siihen, että minä olin aina valmiina miehelle, kun hän sitä ehdotti ja itsekin ehdottelin aika usein… Kuten alussa huomasin itsekin, se saattaa olla ärsyttävää ja jopa ahdistavaa. Tukahduttavaa. Paljon mielenkiintoisempi on ihminen, jolla on oma elämä, omat menot ja halut, ja joka vielä niiden välissä on valmis silloin tällöin viettämään aikaa toisen kanssa. Ei ole ”helppo nakki”, vaan mielenkiintoinen ihminen.
Useamman vuoden sinkkuilun aikana ennen A:ta, minusta kasvoi itsenäinen ja onnellinen, vahva ihminen. Kehitin itselleni mielekästä tekemistä ja kotonakin touhuilin kaikkea kivaa, mikä piristi mieltäni, ja jäin harvoin rötväämään. Käytin alkoholia harvoin ja hain nautintoja muista asioista: mielekkäästä työstäni, harrastuksista, kulttuurista jne. Sellainen ihminen tahtoisin edelleen olla, ja minusta tuntuu, että sellaiseen ihmiseen A rakastui ja sitä edelleen arvostaisi. Luin hiljattain joltain keskustelupalstalta lausahduksen, joka meni, jotenkin näin: Täytyisi etsiä aito kiinnostus muihinkin asioihin kuin miehen kanssa olemiseen. Tämä osui ja upposi! Tunnistan itsestäni niin hyvin, että päiväni täyttävät mietteet A:sta: miten sillä menee, miten meillä menee, millonhan taas nähdään, mitähän se minusta ajattelee jne. Jos sen sijaan keskittyisin siihen, miten minulla menee, mitä voin tehdä itseni vuoksi ja keskittyisin edelleen kaikkeen siihen muuhunkin kivaan elämässäni, olisin aina tavatessamme se iloinen tyby, johon A aikanaan rakastui. Se iloinen tyby, jolla on myös se oma elämä ja joka on sitä kautta kiinnostava ihminen. Ei vain aina valmiina tarjottimella oleva juttu. Haluan, että mies taas ihailee ja haluaa minua täysillä.
Kirjotin, johonkin kommenttiboxiin aiemmin, että niistä asioista, joihin A:ssa rakastuin, ei ole enää paljoa jäljellä. Se oli kiukkuinen ja vääristynyt kommentti. Hän on täysin se sama tyyppi, vaikka ei tietenkään aina käyttäydy yhtä huomaavaisesti ja palvoen kuin aluksi. Sen sijaan, jokin iltapäivälehden parisuhde-expertti käski pohtimaan asiaa toiselta laidalta: ”Olenko minä enää sellainen, johon se toinen rakastui”. Niinpä. Monin paikoin varmaan olen sisimmältäni, mutta ulosantini ja elämänpiirini ovat valitettavan kaventuneet. Olen kuvitellut tekeväni hyvää suhteelle kun annan sille enemmän, mutta olenkin ehkä päinvastoin tukehduttanut sitä.
Minun täytyy antaa enemmän itselleni, koska sillä tavoin annan myös enemmän hyvää suhteelle.
P.s. Mies oli ihana ja todella huomaavaisen avulias eilen.
