Ikävä.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä tunnen hyvin harvoin ikävää. Siis yhtään ketään kohtaan: omia lapsiani, puolisoani, ystäviäni tai vanhempiani. Totta kai minusta välillä tuntuu, että heitä olisi kiva nähdä tai minulla on ikävä ihmisten ilmoille, mutta varsinainen johonkin tiettyyn ihmiseen kohdistettu ikävä minuun iskee harvoin. Onkohan minussa jokin vika? Itsekeskeisyys?

Minussa on joskus syvä halu tavata joku ihminen, mutta se on eri juttu kuin ikävä. Nytkään, useamman päivän erillään olon jälkeen en ikävöi A:ta. Tiistaina meinasin rymistää sen viereen nukkumaan, mutta siinäkin kyse oli jostain muusta. Toki olen pitänyt itseni kiireisenä (kuten kunnon eroajien kaikissa oppaissa kuuluu tehdä): humputellut kaupungilla ostamassa itselleni uutta kivaa, lainannut kirjoja kirjastosta, käynyt kosmetologilla ja jos näiden jälkeen vielä joku alakulo jäi, niin sen olen hukuttanut työhön. Onneksi löytyy tekemistä, niin ei tarvitse miettiä, miten paskaa kaikki on. Kun vaan saa itsensä sen tekemisen pariin ja se jos joku on vaikeaa.

Täällä kuitenkin ollaan, suht OK:na, eikä ainakaan ikävöivänä. On minulla A:ta joskus niin kova ikävä ollut, että sattuu (tiedän siis, mitä ikävä on), mutta trust me, kieltämättä vähän häiritseekin, ettei sellaista tunnetta nyt tunnu. Ei tunnu, vaikka vähän sisintäni tarkemmin tutkiskelisinkin. Ehkä siihen auttaa nyt sekin, että jonkinlaiseen sopimukseen jatkon kannalta on päästy. Minun on kuitenkin vaikea luottaa häneen ja pelkään tällä välillä olevia baarireissuja, mutta minähän en sille mitään voi, jos hän on pönttö.

Näillä tänään. Huomenna taas kiire ja sillä mennään.

 

p.s. Facebookissa näkyy jälleen, että A on parisuhteessa kanssani. Jee.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *