Laastari?
En ole oikein koskaan käsittänyt laastarisuhteita. Tai, omalla tavallaan kyllähän minäkin monen eron jälkeen olen mennyt ja sekoillut ja nussinut kymmenen miestä läpi viikossa, mutta en minä mitään suhdetta sentään ole pistänyt pystyyn. Ei ole tuntunut oikein ketään kohtaan, vähiten minua itseäni. En varmastikaan pystyisi olemaan, tai teeskentelemään olemista jonkun ihmisen kanssa, kun kaipaan niin kovin jotain toista. Toisaalta siinä kaipuussa ymmärrän tarpeen tulla halutuksi, hyväksytyksi ja kosketetuksi itsenään. Siltikään ei mun juttu.
Tänään kävin miettineeksi, että olenkohan ollut A:lle pelkkä laastari. Siis varmasti kyllä osittain olenkin ja olen tämän hyväksynyt. Hän oli eronnut niin kovin pienen aikaa sitten niin kovin pitkästä suhteesta, joten väkisinkin sitä lääkitsee tästä aiheutuneita ikäviä tunteitaan uudella, tuoreella, kivalla hassuttelulla. Se oli minulle ihan fine: jos pystyn auttamaan niin hyvä niin. Aina silloin tällöin keskusteluissamme on noussut pinnalle se, kuinka ex oli A:n koko elämä, kuinka hän tarvitsee aikaa siitä ylipääsyyn ja kuinka vaikeaa kaikki vaan on.
En epäile sekuntiakaan, etteikö A:n tunteet minua kohtaan olisi aitoja. Ettäkö hän valehtelisi kehuessaan minua kauniiksi ja mielettömäksi naiseksi. Ei, siitä ei ole kyse. En usko siihenkään, että A varsinaisesti haikaisili exänsä perään. Varmasti joskus käy katsomassa vanhojen aikojen kunniaksi vähän sen lärviä facesta tai kyselee kuulumisia, mutta sitä en jaksa uskoa, että suhteesta tämän kanssa enää haaveilisi. A:lla on varmasti ollut aidosti kiva minun kanssani, aidosti nauranut ja aidosti itkenyt. Ihan oikeasti halunnut. Siltikin tänään heräsi kysymys siitä, olenko vain auttanut häntä eroprosessissaan; ollut muuri johon tukeutua; korva, johon kertoa tuskastaan, tyyny, johon itkeä katkerimmat kyyneleet. Ja nyt kun minäkin haluaisin jotain: en välttämättä mitään konkreettista, mutta varmuuden; lupauksen siitä, että hän on minun nyt ja huomenna, niin kaikki tuntuu murenevan palasiksi. Ongelmat alkoivat suureta, kun tein selväksi, että minäkin tunnen, haluan ja odotan, enkä voi vain loputtomasti antaa. Hän taas ei ole tällä hetkellä valmis lupaamaan mitään, tekemään mitään muuta kuin tapaamaan minua silloin kun ei ahdista liikaa.
Väistämättä minusta on alkanut tuntua minänä aika…mitättömältä?
Tuli väkisinkin mieleen tämä Juicen biisi:
Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en
En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan
Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän