Maailman kamalin viikonloppu.

Viikonloppu oli niin kamala, että huh. En ymmärrä, miksi en osaa antaa olla? Miehessä on niin paljon hyvää, hän todella tuntuu sielunkumppanilta ja minä ymmärrän häntä. Hän on masentunut ja häneen sattuu. Mutta eihän se ole mikään syy kohdella toista huonosti. Ja jos kiukkuaa minulle, sekin häneen sattuu. En ymmärrä tätä kuvioo. Tiedän, että tämä vaikuttaa lähinnä epätoivoiselta, eikä tässä tunnu olevan mitään järkeä. Mutta sitä hyvääkin on todella paljon. Minusta tuntuu hyvältä hänen kanssaan, ja hänestäkin ilmeisesti minun kanssani. En koskaan mieti, että yh, mikä mies.

Hän sanoi perjantaina, ettei tahdo enää koskaan olla missään tekemisissä kanssani. Sitten hän pyörsi sanansa ja halusi unohtaa koko tapahtuneen. Ymmärrän, että suutuksissa tulee sanottua asioita, joita ei tarkoita, eikä niihin pidä tarttua, jos toinen on aidon pahoillaan. En silti halua olla mikään lassukka. Enkä kyllä olekaan. Haluan olla yksin ja niin haluaa mieskin. Näillä mennään. Kuinka kauan, sen aika näyttää.

Haluan myös osoittaa, että olen loukkaantunut, mutta en halua nillittää. On tää perseestä.