…is a state of mind.
Minulle tämä tarkoittaa sitä, että onnellisuutta ei saavuteta pelkästään olemalla tietyssä paikassa ja elämällä tietynlaista elämänvaihetta (parisuhdetta / sinkkuutta / kotoilua / biletystä) tms. vaan sitä, että onnellisuuden voi löytää puitteista huolimatta, eikä voida olettaa / odottaa, että jokin tai joku muu kun me itse tehdään meistä onnellisia. Totta kai em. asiat voivat myötävaikuttaa onnellisuuden tunteeseen. Esimerkiksi se, että meillä on rahaa sen verran, että tulemme toimeen, pääsemme välillä reissuun tai kauemmas sukulaisia tapaamaan tai oma kotin näyttää kivalta ja siellä viihtyy, edesauttavat onnellisuuden tunnetta. Kuitenkin nämäkin asiat olisivat yhdentekeviä, jos niistä ei osaisi olla onnellinen. Onnellisuus on siis taitolaji.
Minä olin hyvin onnellinen ihminen ennen parisuhdetta, enkä aktiivisesti suhdetta etsinyt. Olen aina ajatellut, että suhteeseen päädytään, kun kohdataan niin vallattoman hieno ihminen, ettei voi olla ryhtymättä; ei etsimällä. Ajattelin, että olen kyllä ennemmin yksin onnellinen vaikka hamaan tappiin kuin parisuhteessa, missä olen onneton. No, miten tähän sitten päädyttiin? Vaikka ruikutankin täällä (näen järkeväksi purkaa negatiivisia tuntemuksia tänne, enkä purkaa niitä muihin ihmisiin, vaikka sitäkin kyllä esim. ystävien ja A:n kesken tehdäänkin), niin olen 97% ajasta hyvin onnellinen ja se kolmekin prosenttia ei ole ehkä epäonnea; vaan surua, turhautumista, epätoivoa ja ajatusmyrskyä. Mikä tämän onnelisuuden kuitenkin erottaa sinkkuaikojeni onnellisuudesta on se, että onneni on tällä hetkellä jotenkin paljon syvempää. Koen suuria tunteita, läikähdyksen rintapielissä kun on oikein ihanaa, mies kaappaa kainaloon tai sanoo, että olen hienoin ihminen, kenet hän on tavannut. Tunnen myös surua toisen puolesta, kun hän koettaa selittää, että olen juuri hänen unelmiensa nainen, mutta tuntuu niin pahalta, kun ei vielä ole valmis antamaan minulle kaikkea. Tämän syvän onnellisuuden kääntöpuolena on siis myös sinkkuaikoja syvempi mielipaha vastoinkäymisten kohdatessa. Mutta hei, minä tunnen ja minä elän! Minulla on ollut aikoja, jolloin mikään ei tunnu miltään, ja believe me, se on pahin tunne, mikä ihmisellä voi olla (poislukien suuret tragediat tietenkin). Ennemmin valitse parisuhteen, jossa eletään ja ollaan sellaisia kuin ollaan, räiskyväisine kaikkine kuin parisuhteen, jonka muodostaa kaksi elävää kuollutta.
Olen pohtinut paljon, että onko yhtälö ”olet täydellinen, mutta minä en ole valmis” totta. Olisiko asia kuitenkin niin päin, että jos olisin täydellinen hänelle, hän todellakin olisi valmis (no matter what) ja meiltä siis puuttuu jotain? Olen tullut tulokseen, että tuo ensimmäinen väite voi kyllä olla totta. Näen miehestä, että hän kärsii siitä kun vanhat asiat painaa ja ne tulee uuteen suhteeseen. Ei hän minun kanssani olisi todellakaan ollut näin kauaa, jos lauseensa ”me sovimme niin hyvin yhteen, mutta tarvitsen aikaa” ei pitäisi paikkaansa. Ja toisaalta, ei minulla oikein ole muuta vaihtoehtoa, kuin ajatella, että se on totta. Minun tehtäväni on antaa hänelle aikaa, eikä minulla ole mihinkään kiire. Välillä se vain unohtuu.
Rakkautta kaikille!
