Oikeastaan olimme ehtineet jo aiemmin eroamaan muutaman kerran. Tai ei ehkä eroamaan, mutta suhteen alku oli epäselvää aikaa, jonka aikana mies pohti paljon kykyään astua pian edellisen suhteen loputtua uuteen. Viihdyimme kuitenkin hyvin yhdessä ja vietimme monesti aikaa kaksin, joten päädyimme siihen, että seurusteluahan tämä oikeastaan on ja jatkoimme sillä pohjalla.

Mies on välillä väläytellyt taukoa: hän on ilmaissut tarvitsevansa taukoa tai että voisimme olla ikäänkuin kavereita, ilman parisuhteeseen liittyvää idealistista painolastia kuitenkin uskollisina toisillemme. Minä taas olen nähnyt asian siten, että jos tarvitsee parisuhteessa taukoa, niin asiat on jo pielessä. Nämä ehdotukset ovat rikkoneet minua ja minun onneani tässä (päättyneessä) suhteessa. Olen myös toivonut elää parisuhteessa, joka kehittyy, ehkä avioliittoon ja lapsiin asti, joten tuollainen muodoton ja väritön ”kaveritila”, jossa toinen vaan saa, mutta johon ei tarvitse mitään antaa, ei tuntunut oikealta. 

En näe yhteenpaluuta mahdottomana, mutta nyt pidän tästä eropäätöksestäni kiinni. Miehen pitää elää yksin ja kasata itsensä. Löytää onni itsessään ja SITTEN, jos aika, elämäntilanne ja mielenkiinto joskus tulevaisuudessa sattuvat kohdalleen, niin miksi ei. Mutta nyt sitä on turha ajatella.

Tiedän, että mieheni arvosti minua ihmisenä ja naisena, mutta silti viime viikot veivät itsetuntoni aivan nolliin ja jopa pakkaselle. En vain tuntenut olevani enää mitään ja sitä tunnetta en parisuhteessa tahdo koskaan enää kokea. Kaikki ”tauko- ja kaveripuheet” vain vahvistivat tuota tunnetta. Nyt minä kaivan taas onnellisuuden itsestäni ja sitten mennään, jälleen!