Se Oikea?
Minulla on paha tapa aina jotain miestä tapaillessani tai jonkun kanssa seurustelleesani, rakkauteni huumassa, ja eron partaalla, ajatella, etten enää koskaan löydä ketään hänen kaltaistaan. Enkä tietysti löydäkään, mutta moninverroin parempia ja kiinnostavampia ja minulle sopivampia olen kyllä löytänyt 😀
Kirjoitin aikaisemmin, että minusta aidosti tuntuu, ehkä ensi kertaa elämässäni, että olen löytänyt sielunkumppanini. Tämä ihminen ymmärtää minua, vaikka en osaakaan aina kovin hyvin asiaani selittää. Hän pitää samanlaisista asioista ja tykkää puuhata yhdessä samoja juttuja. Hänen intresseissään on suunnata rahankäyttönsä sellaisiin asioihin kuin minunkin. Hän rakastaa matkailua ja hyvää ruokaa&juomaa ja saankin usein kotona nauttia hänen kokkailuistaan. Hän on siisti, huomaavainen, hellä ja hyvä rakastaja. Hän myös ajattelee tulevaisuudesta, ainakin enimmäkseen, kuten minäkin. Mielestäni meillä on ne tärkeimmät peruspilarit kunnossa.
Silti minä tänään ajattelin, että ei hän välttämättä ole ainoa laatuaan. Hän on hyvin sopiva minulle, mutta niin voi olla joku muukin. Joku, joka on niin sujut menneisyytensä ja itsensä kanssa, että osaa olla onnellinen. Minä haluan jakaa omaa onnellisuuttani, mutta en osaa, enkä koe, että se olisi sopivaakaan, kun toinen on niin onneton. Haluan jakaa onnea jonkun kanssa, joka osaa myös omaa onneaan jakaa. Perustaisimme sellaisen Onnelan. Nyt kun mietin A:ta, niin minulle tulee lähinnä mieleen tuskaa ja ahdistusta. Hän on ahdistunut ja se synnyttää minussa tuskaa: miksi minun onneni ei voi häntä auttaa?
Mutta siltikin en vain jaksaisi. En jaksaisi nähdä sitä vaivaa, kun tutustutaan vähän; sovitaan treffit; pynttäydyt ja laitat; annat itsestäsi kaiken ja vähän enemmänkin; olet parhaimmillasi, jotta toinen kiinnostuisi sinusta; kerrot kivoja juttuja, jotta toisella olisi mukava olla; odotat viestiä epätoivoisesti treffien jälkeen tai yrität yli-innokkaasta treffikumppanista eroon. Minä en jaksa sitä väistämätöntä yrityksen ja erehdyksen oravanpyörää, joka väkisinkin seuraa ennen kuin mahtaisin löytää jonkun, joka olisi minulle hyvin sopiva. Johon ihastuisin välittömästi, ja joka ei olisi liian nuori tai vanha, liian vastaeronnut tai liian kauan sinkkuna ollut, liian tyhmä tai fiksu, liian sitä tai tätä. Minä en vain jaksaisi kaikkea sitä rumbaa ja rummutusta.
A astui elämääni salakavalasti ja jäi osaksi sitä nopeasti. Tarkoitus ei ollut ”alkaa olee”, vaan siinä vain kävi niin. Mikä onkin parasta, minusta suhteen etsiminen on ahdistava konsepti ja luotin aina siihen, että tutustun jossain johonkuhun ihmiseen, jonka kanssa viihdyn ja joka myös minun seuraani arvostaa ja yhdessäolo kasvaa joskus hetkeen, jollon huomaamme itseasiassa muodostavamme parisuhteen. Ja näin meillä juuri kävi. Hän nauroi jutuilleni, piti minua ihmeellisenä naisena ja toi minusta esiin parhaimmat puoleni.
Ja nyt minä en haluaisikaan luopua hänestä. Vaikka löytäisin jonkun yhtä hyvän, kun etsisin. Koska minä rakastan häntä.