Tänään minä päätin lopettaa onneni.

Niin siinä tänään kävi, että ilmoitin kumppanilleni, että nyt minulle riittää. Nyt päättynyt suhde ei ollut pisimpiä tai merkityksellisimpiä parisuhteitani monellakaan mittarilla, mutta ajattelin viimein löytäneeni sielunkumppanini. Ensimmäisen ihmisen, jonka kanssa koin riemua jokaisessa päivässä ja jonka kanssa näin itseni siellä kliseisessä kiikkustuolissa. Mutta ei ollut tämä ihminen valmis. Hän on rikki ja minä en osannut häntä korjata. Minä koin, että hänen on helpompi eheytyä ilman minua, omana itsenään. Tuntuu niin pahalta, kun olin luvannut etten aio hävitä hän viereltään minnekään, mutta toisaalta tiedän, että hänkin haluaa korjata haavansa rauhassa, itsekseen, ilman stressiä parisuhteesta. Tiedän, että häntä sattui joka kerta kun hän kohteli minua epäreilusti ja minä rakastin häntä pyytteettä. 

Ensimmäinen reaktio oli helpotus.

Seuraava on pohjaton suru.

Olen maannut koko päivän sängyssä, mutta nyt vasta tulivat kyyneleet.

Olisin halunnut hänen olevan yhtä onnellinen meistä kun minä olin.