Noniin, olin siis keksinyt ratkaisun mutta toteutus puuttui. Koska idea pätkähti päähän vasta alkusyksystä, olin missannut yhteishaun jolla olisi voinut hakea syksyllä alkavaan koulutukseen ammattikorkeaan. Ensimmäinen reaktio oli pettymys koska ilman muuta asiasta innostuttuani olisin heti halunnut tehdä jotain joka vie oikeaan suuntaan. Mutta ei auta, oli pakko odottaa syksyn yhteishaun alkamista, taisi olla lokakuussa. Lisäksi selvisi, että fysioterapian linjoja ei alkaisi keväällä kuin yhdessä koulussa asuinalueellani, joten vaihtoehdot olivat vähissä.

Tässä välissä päätin käydä jotain liikuntaan liittyvää koulutusta omakustanteisesti, jotta saisin edes ajoittain ajatukset töistä pois. Päätin käydä TrainerLabin liikunnanohjauksen peruskurssin, jossa saisi edes vähän kosketusta anatomiaan, fysiologiaan ja liikunnanohjaukseen. Se kesti kaksi viikonloppua ja oli aivan oiva paketti.

Mutta siis yhteishakuun, täytin todistuksistani tiedot ja jäin odottelemaan tietoa pääsenkö edes pääsykokeisiin. Sen verran olin selvitellyt, että viime vuonna pääsykokeisiin oli päässyt alemmalla pistemäärällä kuin mitä minun ylioppilas- ja lukion päästötodistuksen perusteella sain. Pidin siis paikkaa aika varmana. Viikkojen odottelun jälkeen tuo tieto vahvistui, tosin nyt hakijat olivat korkeatasoisempaa sakkia, koska pienin pistemäärä jolla kokeisiin pääsi oli juuri se joka minulla oli. HUH.

Kokeisiin ei onneksi tarvinnut lukea mitään kirjoja, ne mittaisivat vain soveltuvuutta. Etukäteen tosin piti vastata viiteen kysymykseen A4:lle, mm. miksi haluan sosiaali- ja terveysalalle, miksi olisin hyvä fysioterapeutti jne. Tuo lappu tuli ottaa mukaan pääsykokeisiin. Käytin loppujen lopuksi aika paljon aikaa vastausten muotoiluun, koska oli tiedossa ettei olisi henkilökohtaista haastattelua, ja tuon lapun tarkoitus oli varmastikin korvata se.

Vihdoin koitti pääsykoepäivä. Tiukkaa settiä heti aamukasista alkaen, aineistokoe. Ensin oli jonkin verran aikaa tutustua materiaaliin ja tehdä muistiinpanoja, sen jälkeen materiaali ja muistiinpanot kerättiin pois ja piti vastata esitettyyn kysymykseen esseemuodossa. Parhaani tein ja sain melkein pari sivua aikaiseksi (kirjoitettiin muuten käsin, ei millään tietsikalla). Jälkikäteen hiukan huolestutti että olinhan varmasti vastannut asiaan enkä asian vierestä.. No se jäi nähtäväksi.

Sitten olikin vuorossa monen tunnin odottelu ryhmätehtävää varten. En oikeastaan kenenkään kanssa jutellut sinä aikana mutta kuuntelin enemmän. Paljon kuului kommentteja että olen nyt ekaa kertaa hakemassa ja eihän ekalla kerralla vielä pääse sisään joten otan ihan rennosti..Lisäksi monella oli jo hierojan ammattitutkinto, mm. kaikilla muilla ryhmätehtävässäni. Näiden pohjalta tuli hiukan epätoivoinen olo, olin ekaa kertaa hakemassa enkä todellakaan ole suorittanut hierojan tutkintoa. Päätin siis muuttaa suhtautumistani vielä varovaisemmaksi. Lisäksi hakijoiden määrä oli typerryttävä, pääsykokeita järjestettiin kolmena eri päivänä joten yhteensä meitä oli varmaan ainakin 170. Aloituspaikkoja on  25. Ei tarvitse olla todennäköisyyslaskennan mestari kun tajuaa että pienet on mahikset.

Ryhmätehtävässä yritin olla aktiivinen ja kuunteleva (hyvä vinkki työkaverilta joka opiskelee hoitajaksi), ja luulen sen menneen paremmin. Meidän piti ryhmässä keskustella eräästä tilanteesta ja päättää keskustelun pohjalta viisi pääkohtaa muistiin laitettavaksi. Lisäksi meistä otettiin valokuva jotta haastattelijat myöhemmin muistaisivat paremmin kuka sanoi mitäkin, se oli hyvä koska ehdin jo huolestua 🙂

Päivä oli osaltani ohi joskus kahden kieppeillä ja ei muuta kuin jännittämään miten käy.

Halusin edellisen viestin lopettaa oivallukseen, ja alkoihan siinä olla pituuttakin, joten pätkitään vähän. Mutta vielä oli pointteja joita lisätä miksi tein tämän päätöksen.

On todella inhottavaa kun tuntuu etten osaa tehdä töitäni. Toivon mukaan se on vain kuvittelua, ja tätä naisille tyypillistä oman egon ja osaamisen pönkityksen puuttumista, mutta eipä töissä kovin usein kehuvia kommentteja kuullut. Eipä siellä sen puoleen ole annettu edes paljon mahdollisuuksia onnistua. Meidät ulkoistettiin toiselle työnantajalle useampi kuukausi sitten eikä siirros ole ollut maailman sujuvin. Edelleenkin haetaan toimintatapoja ja käytäntöjä, ja vaikuttaa että ne ovat täysin erilaisia koko organisaatiossa. Resursseja heitellään edestakaisin ajattelematta jatkuvuutta tai osaamista, eikä meille, projektipäälliköille anneta kunnon ohjeita millä tavalla homma hoidetaan nykyisen asiakasyrityksen, a.k.a. entisten työkavereiden kanssa, joita ei ulkoistettu.

Ihan yleisestikin projektipäällikkönä olo ei ole paras paikka nykyään. Asiakkaalta tulee liian tiukat aikataulut, liian tiukalla  budjetilla ja suurella vaatimusmäärällä. Sekä minä, että kehitystiimiläiset tuskailemme sen kanssa kun ei ole aikaa tehdä asioita hyvin, vaan pitää puskea jotain tuubaa ulos mahdollisimman pian, ihan sama vaikka pitää korjata myöhemmin. Tähän kaikkeen olen kyllästynyt. Ehkä olen huono projektipäällikkö kun ei asiat ole valmiina ajoissa, tai sitten se johtuu ylläolevasta, mutta pääpointti on se, että se ei tyydytä minua ammatillisesti. Tämä tilanne oli aika pitkälti jo ennen ulkoistusta, mutta ulkoistuksen jälkeen se on kärjistynyt ja olen nähnyt omassa tiimissäni kuinka ihmiset ovat loppuunpalamassa. Itselläkin se oli lähellä ja päädyin työterveyden kanssa työpsykologin juttusille, jossa sain purkaa tuntojani. Keskustelimme myös mahdollisuudesta ottaa sairaslomaa, mutta koin että en tarvitse sitä kun kerta pääsin asiasta keskustelemaan, lisäksi tietty projektissa olin niin tiukka hetki menossa että en halunnut kasata taakkaa muille olemalla pois. Ihana noidankehä eikö? Hankitaan burnout sen takia että ei itse halua aiheuttaa taakkaa muille. Niin oikein mutta silti niin VÄÄRIN.