Case Irlanti ja liftauspakko

 

Yleensä päätän matkakohteeni melko tavallisin menetelmin, mutta tällä kertaa repäistiin lentoliput räpylään hieman erikoisemmalla tyylillä. Katsottiin nimittäin keväällä Sofian kanssa P.S. I love you -elokuva ja tunnettiin saman tien kutsumusta lentokoneeseen.

Leffan maalaismaisemat herättivät eloon piilevän irlantilaisuuteni, ja samoin taisi käydä Sofialle. Varattiin lennot sormet liekeissä. Matkaan ei tosin lähdetty ihan asap, koska elämän tylsät realiteetit. Syksyn alku näytti kuitenkin molempien kalenterissa varsin ontolta. Mikäs sen irlantilaisempaa kuin ihana syyssade ja märän lammaslauman viehkeä tuoksu?

Lennettiin Corkiin ja köröteltiin sieltä bussilla Killarneyn maisemiin. Väistettiin siis isot kaupungit, jotta päästiin absorboitumaan leffassa hehkuneeseen maaseututunnelmaan.

 

Jos joku sattuisi kysymään Irlannin top 3 -listaa, vastaisin:

1) Hämyinen irkkupub täynnä perinteistä livemusiikkia ja irlantilaisen viskin tuoksua. (Ei sillä, että juuri irkkuviskillä olisi erityinen tuoksu but you get the point. Pitäähän sitä alleviivata koko ajan, että Irlannissa oltiin.) Voisin millä nanosekunnilla tahansa rientää takaisin.

2) Parinkymmenen kilometrin pyöräreissu luonnonpuistossa. Taivallusta kehysti lampaat, hevoskärrit ja villi tuuli.

3) Tahaton liftiseikkailu, josta tarinaa heti tuossa alapuolella.

 

 

 

 

Kolmantena päivänä oli tarkoitus hurauttaa bussilla päiväretkelle Dinglen rannikkokylään. Oltiin syöty majatalossa mahat täyteen toasteja ja käveltiin kamera odottavasti olalla heiluen kohti bussiasemaa.

”Kerrankin reissu, jolla mikään ei mee pieleen”, ihmettelin ihan ääneen, ja me molemmat marinoiduimme tyytyväisyydessä.

Vaan eipä marinoiduttu kauaa.

Juuri kun päästiin asemalle lippuja ostamaan, meidän bussin takavalot vilkkui kliseisesti nurkan taa. Etsittiin hädässä käsiimme uusi aikataulu ja tajuttiin, että seuraavaan bussiin olisi niin kauan aikaa, ettei hyödyttäisi lähteä. Vaan eipä hätä ollutkaan minkäänmoinen, virtaahan suonissani aitoa liftariverta.

Ihan pakko liftata. Toisaalta ei yhtään mikään pakko, mutta iloinen Dingle-kylä odotteli meitä ja me oltiin luvattu mennä vieraiksi. 

 

 

Yritin vakuutella Sofialle, että liftaus on yhtä pätevä matkustusmuoto kuin mikä tahansa muukin.

Sofia: ”Sua ei taida harmittaa ollenkaan.”
Essi (innoissaan): ”Niin ei.”

Räpelsin katkeransuloisen bussiaikataulun toiselle puolelle liftikyltin, ja sitten vaan tihkusateeseen seisomaan. Jouduttiin kokeilemaan kahdesta spotista, koska ensimmäinen ei tuottanut tulosta. Seuraava tienpenger oli selvästi edellistä houkuttelevampi, sillä saatiin kyyti melko vilkkaasti.

 

 

Onhan se jännittävää, kun tuntematon auto pysähtyy. Tällä kertaa meidät viittoi takapenkille vanha Ranskassa asuva pariskunta. He olivat tekemässä rannikko-roadtrippiä Irlannin ympäri. Fiilasin heti näitä seikkailijoita, jotka navigoivat tietään paperikartasta ja joiden virkeä kalkatus ohjaili keskustelua sujuvasti. Kyyti oli suloisin lifti, johon olen eläessäni noussut.

Pysähdyttiin ihailemaan järjettömän pitkää uimarantaa (joka oli tietenkin liian kylmä uitavaksi), arvioitiin maaseutumaisemia (tulos: ihania) ja puhuttiin vanhoista (ja nykyisistä) hyvistä ajoista. Kukapa sitä julkisia edes kaipaa, jos matkamukavuus ja -seura on bussia parempi.

 

 

Dingleen päästiin juuri sopivasti, jotta ehdittiin syömään Fisherman’s piet, juomaan nopeat kaffet sekä kiertämään sateisia katuja ja kuivia putiikkeja. Itse kohde ei ollut niin seikkailu kuin matka, mutta olipa se kohde kuitenkin. Elähdyttävää kylässä olikin juuri se, että sinne pääsi perille.

Ja liftatessa elähdyttävintä on tietää, että jossain on tulossa minua kohti joku, joka ei vielä tiedä edessä odottavasta seikkailusta.

Kukahan minut seuraavaksi poimii?

-Essi

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *