Minustako miekkailija?

Ilmoittauduin kalpamiekkailun alkeiskurssille.

Siis sellaiseen, missä minun täytyy hyppiä edestakaisin ja osua vastustajaan pitkällä, ohuella miekalla. Normaalissa elämässä tällaista ei olisi koskaan tullut tapahtumaan, mutta nyt tilanne ajautui tähän pisteeseen muutamassa tunnissa. Let me explain.

Meillä on toimiston kesken tämän kevään ja kesän aikana Noin Kymmenottelu, jossa kilpaillaan kahdessatoista lajissa, kunnes lopulta koko skaban voittaja selviää. Listalta löytyy muun muassa squashia, kalastusta, frisbeegolfia, värikuulasotaa, keramiikkakurssia.. ja miekkailua.

Kymmenottelun takia me kävimme viime torstaina nujakoimassa Töölön Kisahallilla miekat käsissä. Yksi meistä, Jon, on harrastanut lajia lapsesta asti, ja me muut oltiin aivan kuutamolla.

Kyseessä on siis laji, jossa yritetään osua vastustajaan kalpa-nimisellä pistomiekalla. Osumasta saa aina yhden pisteen, minkä jälkeen ottelijat palaavat takaisin lähtöviivalle. Yleensä pelataan viiteentoista pisteeseen, mutta meille amatööreille jo viidessä pisteessä oli aivan tarpeeksi työtä.

Harjoitukset aloitettiin ilman varusteita. Ensin käytiin läpi jalkatyöskentely, syöksyt ja puolustus. Vasta tämän jälkeen meille suotiin armollisesti käsineet, miekat, miekkailupaidat ja kypärät (joita kutsuin hatuiksi, mikä aiheutti opettajassa suurta hilpeyttä). Tehtiin muutamat harjoitukset miekan kanssa, minkä jälkeen meidät heitettiin kylmästi vasten ensimmäisiä taisteluparejamme.

Meidät ja miekkamme yhdistettiin johdoilla kattoon kiinni niin, että miekan kärjessä olevan sensorin osuessa vastapelaajaan seinällä oleva pistetaulu osasi ilmoittaa pisteestä. Itse laji oli niin vauhdikas, ettei tappelun tiimellyksessä itse edes tajunnut, osuiko miekka. Tai varsinkaan, että kenen miekka ja kenen piste.

Minähän olin päättänyt voittaa. Olen niin huono häviäjä, että taistelen joka asiassa henkihieveriin asti.

Aluksi miekka tuntui oudolta ja vastustaja uhkaavalta. Hävisin ensimmäisen ottelun, mutta sen aikana adrenaliini pyörähti käyntiin ja sisu kohosi sykkeeseen. Seuraavien vastustajien kohdalla hyökkäsin täysiä menemään. Aloin voittaa matseja, ja sain jokaisesta pisteestä lisää vettä myllyyn. Lopulta pyörin salissa hermostuspäissäni hysteerisen innostuneena.

Viimein tuli hetki, kun tajusin rämpineeni tieni finaaliin. Siellä minua vastassa oli tietenkin Jon. Tässä vaiheessa olin marinoitunut jo aivan liian kauan kilpailustressissä. En saanut yhtä ainoaa pistettä Jonia vastaan, eikä edes ottanut päähän. Tyydyin tyytyväisenä hopeasijaani – sainhan siitä kaksi tärkeää pistettä koko kymmenottelun pottiin.

Mutta enpä olisi uskonut, mitä muuta tästä kaikesta hyppimisestä, raakkumisesta ja jännityksestä jäi käteen. Voittajalle julistettiin ilmainen alkeiskurssi. Ja koska kultamitalisti jo harrasti lajia, palkinto lankesi minulle. Ja minä olen ihminen, joka kyllä ottaa vastaan sen, mitä ilmaiseksi annetaan.

Olen nyt siis ilmoittautunut kalpamiekkailun alkeisiin. Kurssi alkaa kuukauden päästä, enkä malttaisi millään odottaa, että pääsen takaisin miekan varteen heilumaan. Lasken itseni niihin ihmisiin, joiden pitäisi pysytellä kaukana taisteluaseista, mutta tässä oli jotakin todella jännittävää. Jon jopa sanoi, että olin epäilyttävän taidokas. Saa siis nähdä, miten nopeasti minusta kehkeytyy miekkailutaituri.

(Ja ihan vaan tiedoksi, että päämääränäni on voittaa kurssin jälkeen myös Jon. Tavoitteet tarpeeksi korkealle, niin samalla vauhdilla nousee myös moti!)

– Essi