Mitä kuuluu, Essi?

Ihaninta on ylös noustua kipittää hampaiden pesulle, sieltä keittiöön rucola-paahtisten tekoon ja sieltä olkkarin sohvalle. Avata läppäri ja olla töissä kymmenessä minuutissa heräämisen jälkeen. Sellaista elämää on eletty nyt tämä viikko.

Toisaalta ihaninta ei ole nousta alilämpöisenä ja kurkku kind of kipuisena. Olen jo viisi päivää elänyt terveys-uhanalaisena ihmislajikkeena, jonka kroppa ei osaa päättää ollako kipeänä vai eikö olla. (Jostain syystä Word herjaa sanaa terveys-uhanalainen, i wonder why.)

Viikonloppuna käytiin Antin kanssa Kouvolassa ja Lappeenrannassa isänpäiväriennoissa, maanantaina menin Fredalle kakkubuffetiin (supernamia) ja tiistaina skypeteltiin Ellan ja Riian kanssa Siperia-asioista. Tehtiin reittisuunnitelma loppuun, katseltiin hostelleja ja jurttia sekä ihmeteltiin budjettia. Ja tietenkin hypetettiin kuinka jännittävää ja ihanaa kaikki on.

Vaan eipä tässä aivan kaikki ihanaa ole. Kuulin termistä marraskuumasennus kolme vuotta sitten ystävältäni, joka diagnosoi sen itselleen aina marraskuisin (ja joskus myös maaliskuisin). Aiempina vuosina asia ei ole itseäni koskettanut, mutta nyt. Nyt on ihan eri homma. Minusta on tullut marraskuumasennuksen ambassador.

Yleensä viikot taittuu vimmattua iloa kipinöiden, vaan nyt tuo viikkokaudet kestänyt sumutihku on ujuttanut näihinkin luihin lamaannusta. Lisäksi vielä tämä kurja terveysriesa, joka ei ota tullakseen eikä varsinkaan lähteäkseen. Olen täysin kypsä tähän marraskuuhun. Yritän tehdä vilkkaammin töitä, yritän nukkua aikaisemmin ja myöhempään, yritän juoda C-vitamiinipillereitä tuplaverroin ja yritän pitää villasukkia vieläkin tiiviimmin jaloissa, mutta lamaannus on ja pysyy.

Kokeilin äsken siivota huoneeni ennennäkemättömään kuntoon, jos se piristäisi. Nyt täällä on niin siistiä, että pönötän tässä sängyn reunalla läppäri sylissä enkä tohdi koskea mihinkään.

Mikä neuvoksi? Tähän asti paras ehdotus on ollut Manchego-juusto. Ehkä painetaan sillä ensi kuuhun asti.

– Essi

Kuvat: Laura Manninen