Olen täynnä kauniita auringonnousuja, joissa aurinko ei nouse ollenkaan. Olen täynnä tulta, joka kiehuu takassa ja kiuaskivien alla. Täynnä lunta, joka pyrkii kengänliepeistä sisään ja istuu hirsimökin pihalla odottamassa, että yölliset saunojat tulisivat kierimään. Ja kyllähän me tultiin.

Muonio on ollut jo kolmena peräkkäisenä vuotena must go -paikka. Ensimmäisellä kerralla lensin talviseen pohjolaan, toisella kertaa kuljin kesäisen taivaan alla peukalokyydein perille. Joka kerta reissu on ollut akkuja tyhjentävä, mutta samalla pitkälle kantava voimavara.

Olen viettänyt Muoniossa fanaattisen isänmaallisia Suomi-hetkiä. Niitä, joissa uhkun kotimaan loppumatonta rakkautta ja ajattelen, etten koskaan lähde pois. Kun patikoidaan Lapin huipulle uimaan hyisessä tunturilammessa, kun hypitään kanootista keskellä suurta järveä ja nukahdetaan kerrossängyksi laitettuihin riippumattoihin. Kun ihastellaan joutsenia talvimaisemassa, ihmetellään tykkylunta ja haastatellaan poroja, jotka eivät puhu takaisin.

Tällä reissuilla minut pysäytti Keimiötunturin huippu, jolle kiivettiin lumikengillä. Maailma oli niin kaunis, että kukaan ei usko. Puolella porukasta oli ongelmia lumikenkien, polvien tai nilkkojen kanssa, mutta ainakin omasta puolestani kenkäily oli silti matkan helmi. Ei kai tätä tarvitse enempää selitellä, kun kuvat huutavat kilpaa kunniaa.

Toinen suuren tunteen hetki tapahtui moottorikelkan tangossa, kun painelin Ainon perässä jäällä yli satasta. Oli pikipimeää, lumipyry iski vasten ajolaseja ja mielessä oli Ainon isän juuri kertomat tarinat siitä, kuinka kelkkailijoita kuolee vuosittain. Mutta kun painoin kaasua, mietin vain: “No, tässä ollaan jo. Ja tämä on ihanaa.”

Kelkkailun lisäksi pulkkailu olisi yhtä hyvin voinut saattaa meidät sairaalaan. Pulkkamäki ei ehkä kuulosta kovin hurjalta aktiviteetilta, mutta mäki ei ollut mikä tahansa viiden metrin liuku. Kun Oloksen laskettelukeskus oli sulkenut hissinsä siltä päivää, kivuttiin reiteille laskemaan. Aluksi otettiin maltillisesti, mutta tilanne äityi melko nopeasti siihen, että kiivettiin melkein tunturin huipulle asti.

Voitte uskoa, ettei sellaista pulkkamäkeä ole joka tyttö nähnyt. Rinne oli jyrkkä ja lumi kovaa. Hotellin valot näkyivät kaukana alhaalla. Asetettiin pulkat vierekkäin kilpalaskua varten. Jäin heti lähdössä jälkeen, mutta tilanne muuttui kavereiden kaatuessa jonnekin mäen puoliväliin. Kiidin ohi miettien, että ainoa keino säilyä eheänä on pitää lujasti kiinni ja toivoa, ettei matkalle osu töyssyjä. No, osui pari, mutta pulkka ei sinkoutunut kumoon. Kun pian huomasin olevani yhä elossa ja kun kaverit laskivat lumisina mutta kokonaisina perästä, oli hyvä hetki mennä kotakahvilaan kuumille kaakaoille.

Eilinen meni kamalassa univajeessa takaisin etelään ajaessa. Nyt olen omassa sängyssäni ja puhkun lapintäyteisyyttä. En kylläkään kovin tarmokkaasti, vaan sellaisella uneliaalla kaamospuhinalla. Taitaa olla aika pistää läppäri kiinni ja vajota lakanoihin uneksimaan revontulen pöllyisiä unia.

– Essi