Rv 39

Vihdoin sain blogin perustettua liian pitkän pohdinnan jälkeen. Parempi aloittaa myöhään kuin ei milloinkaan, nimimerkillä raskausviikko 39 käynnissä. Olisi voinut ajatella, että ihminen perustaa blogin ennemmin raskauden alussa kuin lopussa, mutta nähtävästi omaan tyyliini kuuluu asioiden tekeminen päinvastaisella tavalla, tai vasta sitten totaalisen tylsyyden keskellä inspiraatio alkaa kukkimaan.

Äitiyslomaa on takana kohta kuukausi ja laskettuun aikaan enää kahdeksan päivää! Uutisissa mainittiin aamulla, että tänään on kahdeskymmeneskahdeksas hellepäivä putkeen ja tuskaista on ollut. Tuntuu, että aivot sulavat ja järki lähtee, kun mitään ei jaksa enää tehdä. Paitsi kun koko päivän on maannut sängyssä, sain aikaan tämän blogin perustamisen, joten tylsyydestä se luovuus kukkii, vai miten se menikään. Nyt vain odotellaan, milloin vauva haluaa muuttaa yksiöstään pois – kiirettä ei tunnu hänellä olevan, vaikka välillä on jo supistellut. Vauva painaa keuhkoja ja sykkeet nousevat kävellessä nopeasti yli sadan. Muuten olen kyllä kiitollinen, miten hyvin olen voinut koko raskauden. Vasta näin viimeisellä kolmanneksella on ollut havaittavissa erinäisiä vaivoja ja toki tämä kuumuus vie mehut kenestä vain.

Ei sitä vielä oikein ymmärrä, miten iso elämänmuutos on edessä ja että minusta tulee äiti. Tai olenhan jo äiti, sillä vauva on mahassani, mutta kun saan vauvan syliini, se vasta muuttaa kaiken. Tunteet heittelevät laidasta laitaan ja kun on liikaa aikaa miettiä, se on samalla hieman pelottavaa, mutta myös puhdistavaa. Varmasti jokainen esikoistaan odottava käy läpi äitiyden kasvuprosessin raskauden aikana tunnemylleryksineen ja vasta sitten vauvan synnyttyä se todellinen matka vanhemmuuteen alkaa. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta tuntuuhan se epätodelliselta kun se oikeasti tapahtuu. Varsinkin nämä viimeiset hetket tuntuvat matelevan. Odottavan aika on pitkä ja odotus sitten palkitaan.

Olen nauttinut äitiyslomasta täysin ja päässyt irti työmoodista, mutta sisälläni on ollut pidemmän aikaa tunne, että haluan tehdä jotain omaa. Päivätyö on ollut niin iso osa omaa elämää, että kun 37,5 tuntia otetaan viikosta kertaheitolla pois ja ihminen jää välitilaan leijumaan, sitä kokee pienen identiteettikriisin. Tarkoitan välitilalla sitä, että kun ei ole vielä vauvaa mitä hoitaa, eikä työtä mitä tehdä, eikä jaksamista täyttää päiviä aktiviteeteilla, sitä törmää tyhjyyteen. Kirjoittaminen on ollut aina rakas harrastus ja terapiakeino itselleni, joten blogin perustaminen tuntui luonnolliselta. Blogissa tulen kirjoittamaan varmasti niin isoista kuin pienistä aiheista. Kuluneesta raskaudesta, äitiydestä, hyvinvoinnista, elämänmuutoksista, tunteista ja kaikesta maan ja taivaan välillä, mikä nyt sattuukaan koskettamaan sillä hetkellä elämääni, tai muuten vain puhuttaa minua.

Tervetuloa blogiini!

– Essi