Jos aiot poiketa Helsingissä kahvilla tai etsiskelet symppistä terassipaikkaa, älä etsi enää: kesän kenties viimeisenä lämpimänä viikonloppuna kannattaa piipahtaa kahvila Tyynessä Töölönlahden rannalla. Ihastuttava paikka ihan rannassa, mahtavat näköalat ja erinomaista karpalomehua janon sammuttamiseksi. Ja mikä nurmikatto, voi että kuinka suloinen!
Viereisestä varsin söpöstä kopista saa vuokrata sup-lautoja.
Onko teillä rakkainta huonekalua? Sellaista, joka kulkee muutosta toiseen mukana ja pysyy, vaikka muu sisustus sen ympärillä vaihtuu? Ja kuinka ollakaan, silti se lempihuonekalu tuntuu aina sopivan yhtä hyvin kulloiseenkin sisustukseen, ajasta ja paikasta riippumatta.
Kenties asia onkin niin, että alitajuisesti kokoamme muun sisustuksen lempihuonekalumme ehdoilla, sen ympärille. Ihan vain sen vuoksi, että tuo rakkain huonekalu niin kovasti miellyttää silmäämme ja on muokannut esteettistä makuamme jo vuosien ajan, määrittäen makumme raamit, joiden puitteissa tykkäämme tai olemme tykkäämättä jostakin asiasta. Tai ehkäpä sittenkin sen vuoksi, että rakkaimmalla huonekalulla on niin paljon tunnearvoa, se on kulkenut mukana urhoollisesti vuosikaudet ja tiedät jo tasan tarkkaan sen mittasuhteet, narisevat saranat, jokaisen naarmun, huonekalun luonteen.
Kuten olen jo aiemmassa kirjoituksessani kertonut, minulla on lempihuonekalu ja se on kuvan lipasto. Se on isäni lapsuudenkodista peräisin, lapsuudessani mökkimme tuvassa nököttänyt ja myöhemmin minun itselleni omima. Onpa tuo ollut joskus sininenkin, kuten ihanasti lohkeilevan maalin alta pilkottaa. Pidän lipaston muotokielestä pyöristettyine kulmineen ja veikeine jalkoineen. Lisäksi se on juuri passelin kokoinen, ei liian iso ja hallitseva, vaan pieni ja söpö tilaihme. Jos huonekalu voi olla sympaattisen näköinen, niin tämä lipasto totta tosiaan on.
En usko, että yksikään toinen nykyisistä huonekaluistani tulee kestämään aikaa ja käyttöä yhtä hyvin. Mutta sen näkee vasta sitten, vuosien päästä.
