Tiistaina lensin siis Kapkaupungista Durbaniin, jossa kolme kaveriani jo odottivat. Durban on iso kaupunki maan itärannikolla, KwaZulu-Natalin provinssissa. Suuri intialaisvähemmistö antaa kaupungille oman leimansa. Ilmasto on myös kuumempi ja kosteampi kuin täällä Western Capessa.
Durban
Durbanin North Beach
Kävimme syömässä kaverin suosituksesta townshipin ravintolassa, Max’s Placessa ja sen jälkeen suuntasimme ihailemaan näköaloja jalkapallostadionin katolla. Pyörähdimme tietty myös biitsillä.
Hostellimme olikin sitten melkoinen kokemus. Omistajilla ei ehkä ollut kaikki inkkarit kanootissa ja muumit laaksossa, toimistosta leijui melkoinen suitsukkeiden tuoksu. Muut vieraat olivat sitäkin jännempiä: Irakin sodan veteraani, egyptiläinen herrasmies, äärinationalistinen afrikaaner ja muutama kauhistunut saksalaismimmi. Paikka oli kuitenkin oikein siisti, ja hauskaa oli, joten turha valittaa.
Keskiviikkona ajoimme melkein kymmenen tuntia Durbanista East Londoniin. Matka läpi maaseudun oli mieletön. Eläimiä tiellä, pikkukyliä, joissa naiset kantoivat eläviä kanoja kädessä ja raskaita kuormia päänsä päällä, pyöreitä asuinmajoja ja vuoristoteitä, kouluja, joiden oviaukoista puuttuivat ovet.
Täällä yleensä neuvotaan välttämään pimeällä ajoa, mutta pienet mutkat matkan varrella johtivat siihen, että pääsimme perille East Londoniin vasta myöhään illalla. Tällä kertaa majapaikkamme oli aika kaukana mukavasta ja kodikkaasta: betonilattiat ja -seinät, lisko katossa. Koitin olla katsomatta ympärilleni kovin tarkasti.
East London on aika tylsä kaupunki, joten pikaisen aamiaisen ja rantakävelyn jälkeen hyppäsimme autoon ja hurautimme Port Elizabethiin, jossa myös yövyimme. Pyörähdimme kaupungin yössä ja kyseltyämme vinkkejä muutamilta paikallisilta löysimme itsemme karaokeillasta. Paikassa ei juuri muita turisteja näkynyt ja saimme osaksemme kummaksuvia katseita. On hassua, miten sitä huomaa olevansa se ainoa valkoinen muiden ihmisten reaktioista.
Karaokevedot olivat aika mielenkiintoisia suomalaiseen meininkiin verrattuna. Rihannaa, freestyle räppiä, sokerisia r&b-balladeja ja intialainen herra tangoamassa. Parhaan suorituksen veti mimmi, joka noin kymmenen minuuttia ennen lavalle nousua pissasi naisten huoneen roskikseen. jepjep.
Seuraavana päivänä suuntastimme Jeffrey’s Bayihin. Jeffrey’s Bay on surffareiden suosima pieni rantakaupunki. Päivä kului shoppaillen surffikauppojen outleteissa ja rannalla makoillen. Törmäsimme myös Durbanissa tapaamiimme saksalaisiin turistityttöihin.
Varpaat Jeffey’s Bayn hiekassa
Auringonlasku välillä Jeffrey’s Bay – Plettenberg Bay
Jeffrey’s Baysta matka jatkui Plettenberg Bayihin. Jos Port Elizabethin baariskene poikkesi siitä, mihin yliopistokaupungissamme ollaan totuttu, Plettenberg Bayn meininki oli turhankin tuttu. No thanks.
Heräsimme seuraavana aamuna aikaisin ja kiirehdimme läheiseen game reserviin, josta olimme varanneet parin tunnin game driven. Ei lähellekään oikeaa safaria, mutta olipahan silti siistiä nähdä leijonia, kirahveja, gepardeja, seeproja ja puhveleita läheltä ja vapaana.
Leijonia. Huiiiih.
vauvaseepra
Matka jatkui Plettenbergista rannikkoa pitkin aina Mossel Bayihin. Majoituimme hostelliksi muutetussa vanhassa junassa meren rannalla ja istuimme iltaa rantahietikolla. Pulahdimme myös pikaisella yöuinnilla Intian valtameressä.
Garden Routen rantakylät ovat kaikki aika samankaltaisia: kauniita ja rauhallisia. Sesonkiaikaan ne vilisevät turisteja, mutta nyt oli todella hiljaista. Maisemat ja rannat ovat upeita, mutta monet kylät näyttävät todella eurooppalaisilta. Esimerkiksi Knysnan waterfront on kuin Etelä-Ranskasta. Myös hinnat esimerkiksi ravintoloissa ovat selkeästi turistialueelle tyypillisesti muita alueita korkeammat.
Reissu oli aivan huikea ja paluu arkeen ahdistaa. En haluaisi uskoa, että nyt ollaan sitten jo puolivälissä. En halua kotiin. En.
Good night, Mossel Bay!
