Alku

 

Huomasin tässä eräs päivä, että en oo kauheen onnellinen. Se ei tapahtunu mitenkään dramaattisesti, vaan pikkuhiljaa olin päätynyt siihen pisteeseen jossa totesin että en mää tahdo tällasta elämää. Nuoruuden huoleton epävarmuus on saanut rinnalleen ikävän kumppanin, tällaisen lievän ja painostavan eksistentiaalisen kriisin. Mitä oikein teen elämälläni? Mihin oon menossa? Miten oon päätyny tällaseen uupuneeseen ja voimattomaan tilaan, jossa asiat ei etene eikä mikään oikein tunnu miltään?

Tarttis tehdä jotain. Näin sano Mauno ja näin sanon minä.

Aloin hiljalleen koota ajatuksia kokoon siitä minkälaista elämäni on tällä hetkellä vs. mitä sen haluaisin olevan. Aika pitkälle harmituksen aiheet liittyi ravintoon, liikuntaan, opiskeluun, taloustilanteeseen ja ihan omaan itseeni. Tottakai ymmärrän ettei kaiken täydy olla täydellistä jotta elämästä voisi nauttia, mutta niin monella eri osa-alueella löytyi sellaisia murheenkryynejä että kyllä se ainakin omaan hyvinvointiini vaikuttaa. 

Eniten viime vuosina itseäni on stressannut juuri koulutus. Oma opiskeluhistoria on melko värikäs, ja punaista lankaa ei juurikaan löydy – ei edes hyvällä tahdolla. Yhdestä kiinnostavasta jutusta toiseen hyppiminen on ehkä ollut siinä tilanteessa oikea ratkaisu, mutta nyt kun oon 23-vuotias ja vieläkin hyvin pitkälti samoilla kantimilla kuin viisi vuotta sitten tuoreena ylioppilaana, niin melkoista turhautumista on jo ilmassa. Mulle se on yks lysti mitä kouluja muut on käyneet, en muodosta mielipidettäni ihmisistä niiden tutkinnon perusteella ja tiedän ettei älykkyys tai viisaus katso koulutustaustaa. Mutta nyt onki kyse mun elämästä ja mun halusta tarpeesta päästä opiskelemaan alaa, josta jaksaa innostua ja jonka parissa haluaisi oikeasti tehdä uraa. Ja vaikka päättäisinkin maisterin paperit kädessä perustaa oman hiussalongin tai kahvilan, niin ainakin voisin tehdä uusia valintoja tietäen että sekin reitti on nyt kuljettu  ja kokeiltu. Huomaan nimittäin jo tässä vaiheessa kadehtivani kandeja suoltavia kavereitani. Tottakai onnittelen ja iloitsen mutta syvällä sisimmässä kyräilen katkerana, ja lasken mielessäni kuinka pitkällä opinnoissani olisin itse, jos olisin lähteny suoraan lukiosta opiskelemaan.

Tähän väliin varmasti sopis mainita että mullahan siis on opiskelupaikka korkeakoulussa. Periaatteessa siis kaikki tää nihkeily on ihan perusteetonta. Ongelmana on vaan se, että en koe alaa itselleni oikeaksi tai mielekkääksi – alalle on todella vaikea työllistyä, joten ainoo tapa saada koulutusta vastaava duunia ois oikeesti olla ihan saatanan kiinnostunut alasta. Enkä oo. Eikä mun mielestä ois mitään järkee puurtaa itselleen epämieluisalta tuntuva tutkinto ihan vain sen takia, että vois sanoa olevansa korkeesti koulutettu ja pääsis kokemaan sen kuuluisan opiskelijaelämän. Ongelmana on myös se, että tunnen olevani vielä(kin) vähän hukassa sen suhteen mitä sit haluaisin opiskella. Onneksi se on alkanu vähän hahmottua, ja oon alkanu jo tekee pieniä askelia sitä kohti että ensi vuoden pääsykokeissa loistan ja meen heittämällä sisään. Tai sitten mokaan täydellisesti, mikä on sekin ihan okei kunhan vaan tiedän antaneeni kaikkeni. Se fiilis nimittäin risoo eniten kun lähdet valintakokeesta heti kun on luvallista ja tiedät että jos oisit panostanu oikeesti ni oisit pärjänny. Kyllä, puhun välillä sinä-passiivissa, mikä saa varmasti monet raivon valtaan, mutta koen että näin epävirallisessa, ’jutustelevassa’ tekstissä se nyt sallittakoon. (?)

Tää nyt aiheena on sellanen ajankohtaisin nyt syksyn alkaessa, mutta tiedän kyllä että työtä riittää muillakin alueilla. Haluaisin saada paremman rutiinin terveellisempään ruokaavalioon, inhimillisempään vuorokausirytmiin ja aktiivisempaan otteeseen liikuntaan ja urheiluun. Enkä sano näitä sen takia että sellainen ihmisen kuuluis olla, vaan siksi että oikeesti kaipaan sitä. Oon joku syksy sitten osallistunut Fitfarmin Superdieetti-nettivalmennukseen (mistä varmasti lisää joku toinen kerta…) ja vaikka välillä se oli pelkkää itkua ja hampaiden kiristystä, niin kaipaan sitä energisyyden ja voimakkuuden tunnetta mitä sai siitä et liikku ja söi hyvin. Muistan vieläki kuinka niihin aikoihin kirmasin onnellisena portaita ylös koulussa kun samaan aikaan viime vuonna askel oli raskas ja laahustava. Se hyvinvointi ei ollut pelkästään fyysistä, vaan se ulottu myös sisälle. Mulla oli hyvä mieli ja energinen olo ja tuntu et kaikki on mahdollista! Sitten Superdieetti loppui ja samaten omat eväät jatkaa sitä touhua. Kuitenki se dieetti on sen verran raskas rykäsy, että sitä oli käytännössä mahdotonta jatkaa samanlaisena. Vähän aikaa jaksoin niitä Ehrmanneja ja sokerittomia mehukeittoja punnita gramman tarkkuudella, mutta vähitellen siihen kyllästyi ihan täysin. 

Luulis, että olisin saanut tarpeekseni nettivalmennuksista mutta ei näköjään! Aluksi kuulin Unelma itsestä-valmennuksesta kaverilta, joka kertoi ystävänsä osallistuneen siihen ja sanotaanko että hurahtanut täysin. :-D Pakko myöntää, että kyyninen oululainen sisälläni pyöritteli lähes väkivaltaisesti silmiään samalla kun nyökyttelin päätäni vakuuttavin ”ihanko tosi!”-ilmeeni naamalla. Väkisinkin tuli ekana mieleen Family Guyn jakso, jossa Brian kirjoittaa läpällä self-help-opuksen nimeltä Wish it. Want it. Do it. joka myy kuin häkä hyväuskosien hölmöjen keskuudessa. (Joista itse oon ny sit varmaankin yks, eheh!)

No, koko homma unohtui kokonaan kunnes itsekin aloin viettää aikaa kyseisen henkilön kanssa, ja joku kerta valmennus tuli puheeksi. Jotenkin vaan siitä ihmisestä huokui sellane hyvä olo ja hämmentävä seesteisyys että takaraivossa alko hautumaan ajatus siitä, että ehkä tää oikeesti onki aika jees juttu eikä mikää rahat pois-huijaus. Tai vaikka oiskin ni olisko sillä oikeestaan ees väliä jos se auttaa ihmisiä? Muille kavereille aloin varovaisesti ja puolitosissaan vinkkailla et tällanen juttu ois olemassa, mitä sanot jos oikeesti menisin, ja yllätyin ilosesti ku vastauksena ei ollutkaa epäuskoista naureskelua vaan aitoo innostusta, yllättävän monella oli joku tuttu käyny ja tykänny ihan hulluna. Moni oli sitä mieltä, että tää ois varmasti just hyvä mulle. Tää kesä -ja oikeestaan koko viime vuosi- on melko lailla huomaamatta menny ihan sumussa, ja oon pikkuhiljaa lipunu sellaseen tyytymättömyyden ja ankeuden tilaan, että päätin nyt kokeilla tätä. Ei siitä nyt haittaakaan voi olla! 

Toivottavasti en nyt antanu liian epäilevää kuvaa, oon siis oikeasti tosi hyvällä fiiliksellä lähössä tähän projektiin mukaan! : ) Vähän tietenki jännittää kuinka onnistun ja kuinka saan motivaation pidettyä yllä, mutta oon nyt sen verran onnellisessa asemassa että pystyn aika pitkälle itse vaikuttamaan työvuoroihini ja aikatauluihini – vuokrakin laskee uuteen kämppään muuttaessa – joten periaatteessa nyt ois aika hyvät eväät kasassa. Muutenki syksy on musta aina ollu ihanaa aikaa, kaikki alkaa uudelleen ja tuntuu että on ihan erilailla energiaa uusiin juttuihin ja muutokseen! 

Mutta siis tarkennettakoon vielä, etten oo kokenu mitään herätystä ja päättäny että nyt meikästä leivotaan uus mimmi. En lähe hakee mitää mahdottomia, en mitää muodonmuutosta fitness-muiduksi enkä haluu tulla eri ihmiseksi. Tykkään itestäni – en välttämättä tänhetkisestä versiosta itsestäni- mutta siitä oikeesta minusta, mitä lähen hakeen takas. Lähen tähän hommaan siks, että haluun löytää sen hyvän olon mikä mulla on joskus ollut, ja koen että ryhmässä ja lempeellä ohjauksella se onnistuu paremmin. En usko, että musta tulee ikinä sellanen ihminen joka menee ysiltä nukkumaan, herää aamulla reenaamaan ja kieltää pitsan ja pastan olemassaolon. Kuitenki tavoitteena on se, että ne myöhäiset illat, rasvaiset ruoat, laiskotteluhetket ja herkkupäivät ois luksusta, ei arkea. En myöskään usko, että musta tulee ny tän jälkeen maailman seesteisin ja aurinkoisin ihminen, joka levittää iloa ja lämpöä kaikille ympärilleen (tietysti sehän ois mahtavaa!) lähinnä koska yleinen elämänasenteeni on melko realistinen ja arkinen, enkä tosiaan oo postaamassa instaan mitään inspiraatiolauseita (never say never, heh) mutta ehkä mun ei tarvikaan. Haluun vaan olla paras versio itestäni nimenomaan itseni, ei kenenkään muun takia – ja siitä kai tässä koko valmennuksessa pohjimmiltaan onkin kyse. Kai?

(Kuvat on rasittavia insta-otoksia niiltä ajoilta kun oikeesti panostin itseeni, ja koen että ne edustaa aika hyvin sitä mihin tahdon taas päästä! : ))

PS. Myönnettäköön tähän loppuun, että käytin tämän tekstin julkaisuun ajastusta (ihana ominaisuus!) välttääkseni järkytyksen ja säälin sekaiset tunteet siitä kuinka myöhään oikeasti tätä kirjoittelin… Ehehe. Tää valmennus tulee kyllä niin tarpeeseen.