A year of trust
Luottamus. Tähänastisen elämäni olen yrittänyt taklata tätä ongelmaani suorittamalla: jos ei tee virheitä, ei voi tapahtua vahinkoja. Paitsi että voi.
Joskus tapahtuu ihania vahinkoja – törmää ihmiseen, jollaista ei olisi koskaan itse keksinyt elämäänsä kaivata, menettää työpaikan hakeakseen seuraavaa, joka osoittautuukin entistä paremmaksi. Joskus virheet ärsyttävät vielä vuosienkin päästä: miksi en vastannut siihen kirjeeseen määräajassa? Miksi vastasin niin siihen kysymykseen? Ja sitten joskus tapahtuu asioita, joille ei vain voi mitään: läheinen ihminen kuolee, itse sairastuu, tulee kantaneeksi tilanteisiin pommeja, joista ei itsekään tiennyt.
Minun elämäni räjähti sirpaleiksi noin vuosi sitten. Olin kantanut pommin kotiini, jota rakensin toisen ihmisen kanssa. Oikeastaan olin kantanut pommia koko elämäni, mutta tämä oli ensimmäinen kotini ja pommi aktivoitui sen lämmöstä. Räjähteet oli haudattu syvälle jo vuosia sitten, ja minä olin kantanut niiden painoa mukanani. Vaistomaisesti varjellut pommiani rakentamalla paksun kuoren ja pitämällä itseni kylmässä. Yrittänyt olla ravistelematta sitä.
Kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin dramaattisesti, että vuosi sitten minä olisin pamahtanut palasiksi. Ei, minä räjähtelin vuosikaudet. Haavani aukesivat ja vuosivat pitkään hautunutta kipua. Minä seisoin halvaantuneena sen kaiken keskellä katsoen puolisoani, joka yritti padota loputonta sisimmästäni valuvaa häpeää. En voinut kertoa, ettei hänen väsymätön yrityksensä pelastaa minut tule koskaan riittämään, koska en tiennyt sitä itsekään. Sellaista kipua ei voi padota.
Olin kyllä yrittänyt sitä vuosikaudet: ostamalla liikaa, syömällä liikaa ja juomalla liikaa. Rakensin massiivista muuria purkeista, kuiteista, mekoista, voiteista ja väreistä. Tuopeista, laseista, pulloista. Lautasellisista pastaa, yhä uusista voileivistä, viikonloppuöiden pimeydessä kannetuista pikaruoka-aterioista. Ne pidättelivät kipuani hetkittäin, kunnes se löysi jälleen uuden murtuman.
Ehdoton suosikkini pahan oloni vaimentamiseen oli silti suorittaminen. Siinä minä olen hyvä. Anna minulle tehtävä, ja minä suoriudun siitä tai kaadun saappaat jalassa. Sitäkin on tullut tehtyä. Kun ala-asteikäisenä tajusin, että voin paeta ahdistustani ylisuorittamalla annetut tehtävät asteikon yli ja siitä vielä palkitaan, olin löytänyt lempiaddiktioni, joka tulisi seuraamaan minua vuosikaudet. Ja kun puolisoni vuosi sitten kertoi väsyneensä pelkoon ja pahaan oloon, aloitin suorittamisen. Ajattelin, että nyt saan elämäni kuntoon. Järjestelin työni uusiksi, tihensin terapiaistuntojeni väliä, luin pienen kirjastollisen itseapuoppaita ja tein tunnollisesti niiden harjoituksia. Ajattelin, että suoritettuani mieleni järjestykseen saan entisen elämäni takaisin. Tai edes sen puolison.
Meni miltei vuosi tajuta, että vaikka kaikeksi onnekseni olin valinnut suoritettavakseni hyvinvointiani aidosti lisääviä ratkaisuja, ei paluu entiseen ole mikään ratkaisu. Tarkemmin sanoen paluu sellaiseen maailmaan, jossa elän jatkuvassa pelossa jota vaimennan joko häiriökäytökselläni tai valumalla pahaa oloani holtittomasti läheisieni päälle, ei ole tavoittelemisen arvoista. Ja siitä pelosta ei pääse eroon suorittamalla.
Tämä blogi kertoo projektistani yrittää päästää irti. Yrityksestäni luottaa. Yrityksestäni olla kontrolloimatta ja suorittaa, vaikka automaattinen reaktioni on luulla sitä ainoaksi tieksi ulos. Koska juuri nyt haluan luottaa siihen, että muitakin reittejä on.