Hyppy pienellä viiveellä

Löysin tänään vuoden takaisen päiväkirjamerkintäni, johon olen kirjoittanut toissavuodesta:

”Tein hirmu paljon töitä ymmärtääkseni itseäni & saadakseni työkaluja ongelmieni hallintaan ja poistoon, mutta lopullinen USKALLUS hypätä tuntemattomaan, ASETTAA ITSENI ALTTIIKSI & LUOTTAA ELÄMÄÄN jäivät puuttumaan & elin pientä ja pelokasta elämää.”

Enpä tiennyt millaisen hypyn jouduin muutamia viikkoja myöhemmin tekemään. Ja sitä samaa hyppyä tässä yritetään yhä, sillä jäin enimmäkseen kynsimään vuorenseinämää sen sijaan, että olisin luottanut vapaapudotukseen. Kuten taannoisesta tekstistäni huomaan, ongelmien hallinta (sekä yksityinen capslockilla huutaminen) ovat minulle ominaisia ratkaisumalleja, uskallus ja alttiiksi asettuminen puolestaan tuottavat yhä edelleen haasteita.

Joten uskallusta on lähdettävä treenaamaan (valitettavasti sitä ei oikein voi hallita ja ratkaista) ja ainoa treenaustapa lienee vain ryhtyä uskaltamaan. Antaa itsensä luottaa elämään. Ja asettaa itsensä alttiiksi (myös ilman capseja).

Aika on projektille suotuisa, sillä käyn tällä hetkellä todella pelottavia muutoksia läpi, ja ensimmäinen reaktioni – joka on jo ajoittain päässyt pintaan – on ryhtyä ratkaisemaan ja kontrolloimaan sellaisia asioita, jotka eivät edes mitenkään kuulu minulle. Kertoa toisille ihmisille, kuinka heidän tulisi elää elämänsä, jotta minä saisin tahtoni läpi ja selviäisin ehjin nahoin. (Enhän minä edes tiedä millaisia seurauksia milläkin asioilla on!) Tässä ei siis todellakaan lähdetä mistään kevyestä ja helposta harjoittelusta liikkeelle, vaan ensimmäisenä tehtävänäni näyttää olevan luottaa siihen, että tämä tällä hetkellä lähinnä synkältä, väärältä ja kohtuuttoman julmalta tuntuva elämänmuutos johtaa jollain tavalla hyvään lopputulokseen.

Ehkä vuoden päästä palaan katsomaan näitä sanoja ja hymyilen sille, millaisen hyvän ja millaisen huonon lopputuloksen päässäni kuvittelin – ja kuinka kaukana toteutuneesta kumpikin lopulta oli.