Vuoden päästä haluan…

Jos aikoo ryhtyä luottamusprojektiin, lienee hyvä asettaa tavoitteet ja tarkentaa käsitteitä – etenkin jos ryhtyjä on analyyttisyyteen ja liialliseen järjestelmällisyyteen taipuvainen yksilö. Määritelmät rauhoittavat. Säännöt helpottavat elämää. Periaatteet helpottavat elämää. Olen aivan liian boheemi noudattaakseni mitään sääntöjä pikkutarkasti, tärkeintä on aina ollut selkeiden perusperiaatteiden määritteleminen ja niistä systemaattisesti johdetut tilannekohtaiset ratkaisut.

Joten aletaanpas määritellä.

Ihan alkajaisiksi tämä luottamus on hirveän vaikeasti määriteltävä asia. Mihin sitä sitten pitäisi luottaa? Normaalisti päätökset tekevä osa minusta huutaa heti väliin, että enhän mitä voi luottaa kuin itseeni, ja että on silkkaa hulluutta alkaa luottamaan kehenkään muuhun – hehän voivat vielä satuttaa minua.

No onneksi tässä ei ole tarkoitus alkaa sokeasti luottamaan siihen, että treenaamalla vain viisi minuuttia päivässä voin saavuttaa fitnessmallin vatsalihaksiston tai että sähköpostiini ilmestynyt kirje todella on kaukaista sukulaistani edustavalta asianajajalta, joka tarvitsee vain muutaman tuhat euroa miljoonaperinnön käsittelykuluihin. Eikä oikeastaan ole mikään pakko luottaa niihin vaikeampiinkaan asioihin, siihen että läheinen ihminen aina puhuu totta tai että ystävä ei koskaan petä. Olemme kaikki ihmisiä, ja jos tarkoituksenani on antaa itselleni hieman siimaa täydellisyydentavoittelun kanssa, voin myös hyväksyä läheisteni inhimillisyyden. Kukaan ei toimi aina oikein, vaikka kuinka rakastaisi.

Omalla kohdallani tässä luottamusprojektissa on toki kyse myös siitä, että uskaltaisin luottaa toisiin ihmisiin – heidän sanoihinsa, heidän tunteisiinsa ja heidän kykyynsä ratkaista itse omat asiansa. Mutta tiedän myös, että en tule koskaan saavuttamaan mitään muuta kuin pettymystä, jos asetan tavoitteekseni sokean luottamuksen toisten virheettömyyteen. Se, mitä minä kaipaan on jonkinlainen luottamus elämään ja maailmaan. Uskoa siihen, että vaikka joku läheiseni kämmäisi tai kurjia asioita tapahtuisi, selviän kyllä. Että minun ei ole pakko mikromanageroida ja kontrolloida kaikkea ollakseni turvassa, koska ensinnäkään en pysty koskaan kontrolloimaan mitään muuta kuin omaa toimintaani ja sitäkin rajallisesti, eikä minun kuulukaan. Ja toisekseen jatkuvaan tarkkailuun ja suhmurointiin menee aivan valtavasti energiaa. Aivan liikaa energiaa. Sitä energiaa, jota voisin käyttää elämäni elämiseen ja mahdollisista vastoinkäymisistä selviämiseen.

Ohjenuoranani on nyt ensimmäisten viikkojen ajan ollut ajatella pelottavista ja ahdistavista asioista, että en tiedä miten, mutta luotan asioiden menevän hyvin. Jos ei välittömästi, päivien mittakaavassa, niin ainakin pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna. Se ei tarkoita, että jokaisesta ikävästä kokemuksesta poikisi suoraan ihania asioita, kuten osa elämäntaito-oppaista tahtoisi opettaa. Mutta jostain voi tulla uusia hyviä asioita, joista voi olla tyytyväinen, vaikkeivät ne olekaan niitä samoja, jotka olin itse itselleni suunnitellut. Tärkeintä lienee päästää irti siitä käsityksestä, että vain minä voin suunnitella ja määritellä itselleni onnellisen elämän ja uskaltaa antaa sellaisten asioiden tapahtua ja tulla elämääni, joita en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi.

–

Ja sitten on tämä aika. A year of trust. Järjestelmällistä mieltäni kutkuttaa ajatus suurin fanfaarein 1.1.2016 alkavasta projektista, mutta tämän suhteen taitaa käydä kuten yleensä parhaiden asioiden, se kasvaa hitaasti ja omia aikojaan osaksi elämääni. Olisi hölmöä sekoilla nämä viimeiset vanhan vuoden viikot pelkojaan lietsoen ”kun kerran vielä voin”. Ennemmin voin ottaa pehmeän laskun ja muistutella uudesta tavasta ajatella.

Asia, mitä kuitenkin haluaisin päättää ennen tuota maagista päivämäärää on jonkinlainen konkretisoitu tavoite. Jotain, mihin voisin peilata edistymistäni vuoden päästä.

Jätin tämän kirjoituksen muutamaksi tunniksi hautumaan, kun yritin miettiä sopivaa tavoitetta, ja kirjoittaessani sain yllättäen ratkaisun tekstiviestin muodossa. En sellaisen tekstiviestin, jossa kerrotaan kuinka asia tulee menemään, vaan sellaisen, joka saa sydämen hyppäämään kurkkuun ja sormet näpyttelemään mahdollisimman nopean vastauksen. Ja jäämään odottaman vastausta. Pitkäksi aikaa. Rintaa puristaa ja maailma pienenee. Tähänastinen strategiani – jos sitä sellaiseksi voi kutsua – on ollut pelätä kauhusta jäykkänä ja odottaa tuomiotani. Päättelen tämän tavan houkuttelevuuden piilleen itse asiassa siinä, että riittävän usein pahimmat pelkoni eivät ole toteutuneet ja helpotuksen tunne on toiminut hyvänä palkintona ikuisuuksilta tuntuvasta kauhusta. Tällä kertaa jouduin yrittämään uutta ratkaisua: luottamaan. Ja toivon, että harjoiteltuani tätä tapaa vuoden ajan, voin vuoden 2017 kolkutellessa ovelle kohdata vastaavia epävarmuutta herättäviä tilanteta ja ensireaktioni on luottamus ja oloni rauhallisempi kuin nyt. Toivon, että silloin kauhu ei enää tunnu kotoisalta, eikä pelkoreaktio turvalliselta vaihtoehdolta.

Tavoite 1: pelon väheneminen, luottamus ensisijaisena reaktiona uusiin tilanteisiin. 

Ajattelin tämän lisäksi määritellä vielä hieman pienempiä, pääprojektiani tukevia tavoitteita tulevalle vuodelle. Luultavasti näihin liittyy uusien asioiden kokeilemista, aikaansaannosteni julkaisemista, jonkinlaista säännöllistä mindfulness-harjoittelua sekä kuukausittaisia keskittymisiä tiettyihin juttuihin. Mutta niistä lisää seuraavalla kerralla.