Hemmetin projekti!

Olihan se vähän odotettavissa, ettei elämäni vaikeimpaan asiaan tarttuminen tulisi olemaan helppoa. Jotenkin sitä aina haluaisi ajatella, että kun tekee oikeita asioita, niiden pitäisi myös tuntua hyvältä. Että paha olo olisi merkki siitä, että toimii väärin ja oikeaan suuntaan kulkeminen olisi yhtä nousujohteista kasvukäyrää. Koska tokihan minun elämääni eivät kosketa sellaiset osapuilleen joka ainoasta toipumisoppaasta löytyvät vinkit, että usein prosessi on pitkällä aikavälillä kohti parempaa, mutta läheltä tarkasteltuna pahimmillaan sitä yksi askel eteen, kaksi taakse -osastoa.

Olen usein verrannut mielen harjoittamista fysioterapiassa käymiseen; joku voi kyllä näyttää ja kertoa kuinka tulisi toimia, mutta hikoilla pitää itse. Ihminen voi lukea koko elämänsä ajan opaskirjoja hyvästä elämästä sekä hyödyllisistä ajatus- ja käytösmalleista, mutta käytännön hyötyä niistä on vasta, kun opit vie arkeen. On ihan yhtä hyödytöntä käydä psyko- kuin fysioterapeutin vastaanotolla testailemassa parempia toimintamalleja tunnin siellä ja täällä, ja viettää sitten ne loput tunnit vanhoja ratoja luistellen. Voin kertoa, että kokemusta on molemmista.

No, näköjään vertaus osuu myös toisella tapaa: jos olet oppinut virheellisen tavan toimia, se tuntuu luontevalta ja uuden tavan opettelu on sekä turhauttavaa että vaikeaa. Väärät liikeradat tulevat pitkään hioutuneina automaattisesti, ja uusia, parempia kokeillessaan on ihan suoraan sanottuna ensimmäiset kerrat huono. Sitä joutuu hyvin konkreettisella tavalla opettelemaan kävelemään. Tai seisomaan. Tai istumaan. Mikä nyt kenelläkin on ongelmana.

Sama juttu tämän projektin kanssa; luontainen ratkaisumallini kaikkeen on suorittaminen ja jos asia on kontrollini ulottumattomissa (kuten yleensä), seuraava askel on kiukku ja masennus: miksi minä en saa mitä haluan, vaikka teen kaiken ohjekirjan mukaan. Vajosin taas tällaiseen suohon vuoden viimeisiä päiviä katsellessani. Olen tehnyt niin paljon tänä vuonna, että voin ihan rehellisesti sanoa ansaitsevani jonkinlaisen urhoollisuusmitalin. Menin pelkojani päin, yritin rohkeasti uusia asioita ja opettelin uusia tapoja elää elämääni. Ja silti en saanut sitä yhtä asiaa, jonka olisin halunnut, eli rakkautta. Tai siis parisuhdetta. Koska ystäviltäni olen kyllä saanut valtavan paljon rakkautta ja tukea tämän kuluneen vuoden aikana. Kun tähän päälle lisätään omasta perspektiivistäni epäreilulta tuntuvat huomiot ihmisistä, jotka tekevät niin paljon vähemmän, mutta näyttävät saavan enemmän, katkeruustrippi oli valmis. On tullut itkettyä, surtua, vihattua ja turhauduttua.

Toissayönä aivoni sitten tekivät tepposen ja muistuttivat, että eikös sinun pitänyt luottaa? No helvetti, niin pitikin. Saamarin projekti! Enhän mä nyt tällaista ajatellut kun visioin itselleni luottamuksen ja rakkauden täyteistä, ongelmatonta tulevaisuutta. Ajattelin, että leijailisin haasteesta toiseen maailmaan luottaen, ja jokainen luottamuksen hetki olisi palkitseva. Koska hei, niinhän elämä menee muuallakin kuin elokuvissa.

Tässä kohtaa aikaraja tuli todellakin tarpeeseen: kyse on vuodesta. Mun ei tarvitse jaksaa vuotta pidempään yrittää luottaa, että tästä vielä seuraa jotain hyvää. Jos vuoden päästä tuntuu siltä, että palaan mieluummin siihen vanhaan tapaani olla ja ajatella, voin aivan vapaasti ryhtyä 1.1.2017 jälleen pelkäämään kaikkea ja rakentelemaan katastrofeja eteeni, heittää toivon ja päättää että mistään ei tule mitään, koska en saa päättää kuinka asiat menevät. Sitä edeltävät 366 päivää (valitsin näköjään vielä karkausvuoden!) olen kuitenkin päättänyt harjoitella uutta tapaa ajatella. Se tulee olemaan vaikeampaa, hitaampaa ja hapuilevampaa kuin tapa, jonka olin aiemmin omaksunut. Mutta ehkä toistojen määrän myötä se myös helpottaa, ihan niin kuin muutkin asiat.

Rohkeaa, luottavaista ja uusia polkuja avaavaa uuttavuotta!