Löysin tänään vuoden takaisen päiväkirjamerkintäni, johon olen kirjoittanut toissavuodesta:

”Tein hirmu paljon töitä ymmärtääkseni itseäni & saadakseni työkaluja ongelmieni hallintaan ja poistoon, mutta lopullinen USKALLUS hypätä tuntemattomaan, ASETTAA ITSENI ALTTIIKSI & LUOTTAA ELÄMÄÄN jäivät puuttumaan & elin pientä ja pelokasta elämää.”

Enpä tiennyt millaisen hypyn jouduin muutamia viikkoja myöhemmin tekemään. Ja sitä samaa hyppyä tässä yritetään yhä, sillä jäin enimmäkseen kynsimään vuorenseinämää sen sijaan, että olisin luottanut vapaapudotukseen. Kuten taannoisesta tekstistäni huomaan, ongelmien hallinta (sekä yksityinen capslockilla huutaminen) ovat minulle ominaisia ratkaisumalleja, uskallus ja alttiiksi asettuminen puolestaan tuottavat yhä edelleen haasteita.

Joten uskallusta on lähdettävä treenaamaan (valitettavasti sitä ei oikein voi hallita ja ratkaista) ja ainoa treenaustapa lienee vain ryhtyä uskaltamaan. Antaa itsensä luottaa elämään. Ja asettaa itsensä alttiiksi (myös ilman capseja).

Aika on projektille suotuisa, sillä käyn tällä hetkellä todella pelottavia muutoksia läpi, ja ensimmäinen reaktioni – joka on jo ajoittain päässyt pintaan – on ryhtyä ratkaisemaan ja kontrolloimaan sellaisia asioita, jotka eivät edes mitenkään kuulu minulle. Kertoa toisille ihmisille, kuinka heidän tulisi elää elämänsä, jotta minä saisin tahtoni läpi ja selviäisin ehjin nahoin. (Enhän minä edes tiedä millaisia seurauksia milläkin asioilla on!) Tässä ei siis todellakaan lähdetä mistään kevyestä ja helposta harjoittelusta liikkeelle, vaan ensimmäisenä tehtävänäni näyttää olevan luottaa siihen, että tämä tällä hetkellä lähinnä synkältä, väärältä ja kohtuuttoman julmalta tuntuva elämänmuutos johtaa jollain tavalla hyvään lopputulokseen.

Ehkä vuoden päästä palaan katsomaan näitä sanoja ja hymyilen sille, millaisen hyvän ja millaisen huonon lopputuloksen päässäni kuvittelin – ja kuinka kaukana toteutuneesta kumpikin lopulta oli.

Luottamus. Tähänastisen elämäni olen yrittänyt taklata tätä ongelmaani suorittamalla: jos ei tee virheitä, ei voi tapahtua vahinkoja. Paitsi että voi.

Joskus tapahtuu ihania vahinkoja – törmää ihmiseen, jollaista ei olisi koskaan itse keksinyt elämäänsä kaivata, menettää työpaikan hakeakseen seuraavaa, joka osoittautuukin entistä paremmaksi. Joskus virheet ärsyttävät vielä vuosienkin päästä: miksi en vastannut siihen kirjeeseen määräajassa? Miksi vastasin niin siihen kysymykseen? Ja sitten joskus tapahtuu asioita, joille ei vain voi mitään: läheinen ihminen kuolee, itse sairastuu, tulee kantaneeksi tilanteisiin pommeja, joista ei itsekään tiennyt.

Minun elämäni räjähti sirpaleiksi noin vuosi sitten. Olin kantanut pommin kotiini, jota rakensin toisen ihmisen kanssa. Oikeastaan olin kantanut pommia koko elämäni, mutta tämä oli ensimmäinen kotini ja pommi aktivoitui sen lämmöstä. Räjähteet oli haudattu syvälle jo vuosia sitten, ja minä olin kantanut niiden painoa mukanani. Vaistomaisesti varjellut pommiani rakentamalla paksun kuoren ja pitämällä itseni kylmässä. Yrittänyt olla ravistelematta sitä.

Kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin dramaattisesti, että vuosi sitten minä olisin pamahtanut palasiksi. Ei, minä räjähtelin vuosikaudet. Haavani aukesivat ja vuosivat pitkään hautunutta kipua. Minä seisoin halvaantuneena sen kaiken keskellä katsoen puolisoani, joka yritti padota loputonta sisimmästäni valuvaa häpeää. En voinut kertoa, ettei hänen väsymätön yrityksensä pelastaa minut tule koskaan riittämään, koska en tiennyt sitä itsekään. Sellaista kipua ei voi padota.

Olin kyllä yrittänyt sitä vuosikaudet: ostamalla liikaa, syömällä liikaa ja juomalla liikaa. Rakensin massiivista muuria purkeista, kuiteista, mekoista, voiteista ja väreistä. Tuopeista, laseista, pulloista. Lautasellisista pastaa, yhä uusista voileivistä, viikonloppuöiden pimeydessä kannetuista pikaruoka-aterioista. Ne pidättelivät kipuani hetkittäin, kunnes se löysi jälleen uuden murtuman.

Ehdoton suosikkini pahan oloni vaimentamiseen oli silti suorittaminen. Siinä minä olen hyvä. Anna minulle tehtävä, ja minä suoriudun siitä tai kaadun saappaat jalassa. Sitäkin on tullut tehtyä. Kun ala-asteikäisenä tajusin, että voin paeta ahdistustani ylisuorittamalla annetut tehtävät asteikon yli ja siitä vielä palkitaan, olin löytänyt lempiaddiktioni, joka tulisi seuraamaan minua vuosikaudet. Ja kun puolisoni vuosi sitten kertoi väsyneensä pelkoon ja pahaan oloon, aloitin suorittamisen. Ajattelin, että nyt saan elämäni kuntoon. Järjestelin työni uusiksi, tihensin terapiaistuntojeni väliä, luin pienen kirjastollisen itseapuoppaita ja tein tunnollisesti niiden harjoituksia. Ajattelin, että suoritettuani mieleni järjestykseen saan entisen elämäni takaisin. Tai edes sen puolison.

Meni miltei vuosi tajuta, että vaikka kaikeksi onnekseni olin valinnut suoritettavakseni hyvinvointiani aidosti lisääviä ratkaisuja, ei paluu entiseen ole mikään ratkaisu. Tarkemmin sanoen paluu sellaiseen maailmaan, jossa elän jatkuvassa pelossa jota vaimennan joko häiriökäytökselläni tai valumalla pahaa oloani holtittomasti läheisieni päälle, ei ole tavoittelemisen arvoista. Ja siitä pelosta ei pääse eroon suorittamalla. 

Tämä blogi kertoo projektistani yrittää päästää irti. Yrityksestäni luottaa. Yrityksestäni olla kontrolloimatta ja suorittaa, vaikka automaattinen reaktioni on luulla sitä ainoaksi tieksi ulos. Koska juuri nyt haluan luottaa siihen, että muitakin reittejä on.