Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestäni huolen
Keskiviikko aamu on hyvä aloittaa pienesti bloggaamalla, kahvikupin ääressä. Pesukone pyörii jo päällä ja matkalaukku odottaa olohuoneen lattialla tavaroita sisäänsä. Olo on ihan niin kuin olisi lomalle lähdössä. Milloin sisäistää itse ajatuksen, että kyseessä on vähän pidempi ”loma”? Se on hauskaa, kun ystävät ja tutut tulee ”en kyllä osaa yhtään ajatella, että olet lähdössä”. Siihen voi aina vain todeta, en osaa itsekään ajatella 😀
Vaikka on ostanut joitain pieniä asioita matkalaukku, ja joululahjaksi anopilta tuli matkalaukku, niin ei vaan hoksaa, että viiden yön päästä lähdetään kohti lentokenttää… vielä oon saanut pidettyä stressin ja hysterian poissa pakkaamisesta. Paremmin muistaa kaiken ottaa, kun ei stressaa niin paljoa. Munhan siis piti tehdä ihan pakkauslista jo ajoissa, mutta, aina mahtuu mukaan näitä muuttujia. Yritin mä sellaisen listan tehdä, mutta hermo meni siinä vaiheessa, kun en muistanut, mitä siihen listaan pitäisi kirjoittaa. Päätin siis tälläkin kertaa mennä fiiliksellä ”mä pakkaan tän, ja ton ja hei, tota ei voi unohtaa”.
Pieni tahaton postaustauko tuli, koska oli vaan parempi olla kirjoittamatta, kuin kirjoittaa täysin tyhjäpäistä tekstiä. Ajattelin, että on helpompi näin jälkeenpäin kurkata kännykän galleriaan, ja luoda sieltä jonkinlainen katsaus viime viikkoihin. Tuntuu, että muutamat edelliset viikot on menneet vain ohi, ilman että olisin edes huomannut. Vähän niin kuin olisin kulkenut vain haamuna mukana.
Vaikka sanon kaikille, että en jännitä, enkä tunnekaan jännittäväni, veikkaan, että mun alitajunnassa on tällä hetkellä todella kova jännitys meneillään, ja se tekee ihme fiiliksiä ja ajatuksia. Tai sitten se on viime yö, kun en saanut unta millään. Koko yö tuli siis valvottua, ja nyt yritän kahvin voimalla saada itseni tähän päivään. Haluan viettää mahdollisimman normaalia elämää lähtöön saakka: tänä aamuna olen aikaisin hereillä ja teen Miskalle aamupalaa, jotta se kerrankin söisi ennen kuin lähtee kouluun (okei, äiti keittää puuroa).
Ensi keskiviikkona herätään vähän eri paikasta. Olisipa mahtavaa jo tietää, millainen fiilis on nousta siellä sängystä. Aluksi varmaan ahdistaa ja pelottaa. Olen tottunut nukkumaan Miskan vieressä, kun taas pian nukun yksin. Olen niin tottunut tappelemaan peitosta ja siitä, kun Miska makaa puoliksi mun päälläni. Kohta mä saan niin ison tilan sängystä kuin haluan. Hassua!
”On lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle” siinä on lause, johon mä uskon enemmän kuin kovasti. Kaikkia arkipäiväisiä asioita oppii arvostamaan varmasti paljon enemmän, kun on hetken poissa niiden luota. Parisuhde, perhe ja oma koti. Kaikki on tällä hetkellä mulle liian itsestään selvää. Kaikki on käden ulottuvilla. Tämä on jo erittäin hyvä syy lähteä hetkeksi pois omasta arjesta, ja hypätä muiden arkeen.
Ja loppujen lopuksi, kuinka lyhyen aikaa olenkaan poissa. En usko, että mikään asia muuttuu ainakaan ihan radikaalisti poissa ollessani. Jos näin on, täytyy hyväksyä se. Ajatella asiaa niin, ettei maailma valitettavasti voi pysähtyä, vaikka mä en olekaan täällä.
Jotenkin mulla jäi itsellä tästä tekstistä mieleen, että mä taidan oikeasti tarvita matkaa pois tutuista asioista. Pääsen tutkimaan hieman itseäni ja asioitani. Sitä ei meinaan ikinä voi tehdä liikaa. Ehkä palaan täysin muuttuneena, tai sitten olen edelleen ihan sama mä, kun kesäkuussa lennän takaisin Suomeen. Aika näyttää.
Ennen reissuun lähtöä voisin vielä yrittää kirjoittaa mun odotuksia Italian suhteen, minkälaisena maana pidän sitä ja muita ajatuksia. Olisi hauska sitten kesällä verrata sellaista postausta siihen, mitä oikeasti se oli ja mitä siellä tein. Luulen, että nyt on kuitenkin parempi lopettaa tältä kertaa. Mä en edes kehtaa oikolukea tänään, joten nyt mennään ei-tarkastetulla tekstillä. Toivottavasti saatte edes jotain selvää. Kuullaan taas pian <3