Kohta on tasan pari kuukautta aikaa jäljellä Suomessa, ja sen jälkeen mä lennän Italiaan. Kaikki tulee olemaan ihan uutta, ja koen sen kaiken tavallaan yksin, ilman perhettä, ilman Miskaa. Kuitenkin siellä odottaa perhe, joka toivottavasti ajan kanssa muotoutuu kuin omaksi perheeksi, helpompaa se on silloin olla poissa ”omasta elämästä”. Toisaalta tulee aina välillä sellainen olo, että mun aikani tavallaan pysähtyy paikalleen Suomessa, koska en täällä ole ja kaikki muut täällä taas elää puoli vuotta, ja kun mä tulen takaisin, olen kaikesta ja kaikista jäljessä. Mutta no worries, otan kaikki sitten kiinni. Kuitenkin, vihaan sanoa heipat, koska mä itken aina. Mä oon todella herkkä, ja ää! Ajatus siitä, että lentokentällä rakkaat on saattamassa mua, ja mun täytyy pystyä sanomaan niille, että nähdään puolen vuoden päästä. Toisaalta, oppiipahan arvostamaan niitä ihmisiä, jotka on ja pysyy vierellä.

Kuitenkin huomaan, että käyttäydyn joka päivä ihan eri tavalla, kuin aiemmin, ennenkuin tiesin, että lähden. Haluan välttää kaikki turhat riidat, tahdon olla sovussa, haluan viettää aikaa läheisteni kanssa. Tahdon tehdä nyt kaikkea, ettei jää sitten miettimään ”miks en sitä nyt sitten voinut ennen lähtöä tehdä!”

Torstaina laitoin ruokaa, ja sytytin kynttilät, jotta Miskan oli mukavempaa tulla syömään. Pienet arjen piristeet on niitä parhaimpia, ja ne jos mitkä jää mieleen. Huomaan myös, toistelen kokoajan enemmän Miskalle, kuinka paljon häntä rakastan. Miska on maailman parhain poikaystävä sekä kihlattu, moni ei päästäisi toiseen maahan. Miska kuitenkin tiesi alkusuhteesta saakka, että mun haaveissa on lähteä auppariksi. Se kuitenkin tuntui epätodelliselta, ainakin siinä vaiheessa kun elettiin vain meidän vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ei ollut ketään muita. En mä, ei Miska, ei varmastikaan ketään osannut aavistaa, että jonain päivänä mä olisin ihan oikeasti lähdössä. Jotenkin aina ajattelin, etten mä voi. 

Sinä päivänä, kun vaihdoimme ensimmäiset viestit auppariperheeni äidin kanssa, en suoraan sanottuna ajatellut enempää, mitä tein. Sanoin vain Miskalle, että laitoin viestiä. Ja itkin. Miska lohdutti, ja sanoi, ethän sä nyt vielä ainakaan ole lähdössä, jos nyt ollenkaan. Jos nyt ollenkaan, ehkä sekin oli sellainen lisää kannustava kommentti, jos alitajuntaisesti tuli sellainen olo, ettei Miskakaan nyt oikeen usko, että olisin valmiina lähtemään. En mä tahdo kenellekään sinäänsä mitään todistella, mutta moni uskoo, etten pärjäisi yksin maailmalla. En vai?

Muutamat on myös kyselleet, miksi juuri Italia. Ei mulla ollut mitään väliä, mihin päin lähden. Ajatuksena oli vain, kunhan löydän täydellisen ja mukavalta vaikuttavan perheen, niin sitten lähden. Ja mitä nyt olen auppariäitini kanssa jutellut netissä ja puhelimessa, vahvistuu vain se tunne, että oikea suunta häämöttää edessä. Italia kuitenkin palvelee varmasti mua, juuri niin kuin haluan. Kulttuuri on Ranskan kaltainen, johon rakastuin syyskuun lomamatkalla. 

Tammikuussa juhlitaan samalla synttärit täysi-ikäisyyteni kunniaksi ja läksiäiset, kaksi merkittävää juhlaa samalla kerralla. Silloin todella toivon, että kaikki rakkaani (mukaan lukien ystävät, kaverit, perhe, sukulaiset jnejne) ovat paikalla. Se merkitsee älyttömän paljon mulle, ketä siellä silloin on. Vaikka se on puoli vuotta, silti. Se on tärkeää. 

Huomenna mennään äitin kanssa Turun parhaaseen brunssipaikkaan Blankoon. Ne on just niitä parhaita, arjen pieniä iloja, jotka piristää suunnattomasti 🙂