Meille kaikille jää jonkin näköiset muistot kouluajoistamme. Se, onko muistot hyviä vai huonoja, on pitkälti koulukavereiden käsissä. Se, jos joka päivä saat kuulla olevasi huono ihminen, eikä sinua kaivata, tai olet muuten vain tyhmä ja ruma, ei jätä kenellekään kultaisia muistoja. Toisille ei kuitenkaan edes annettu mahdollisuutta muistella omia muistojaan, sillä tässä tilanteessa koulukiusaaminen meni aivan liian pitkälle. 

Tomi oli 13-vuotias, äidin sanoin pieni pellavapää. Poika oli juuri aloittanut yläasteen, ja se oli ollut alusta saakka kiusaamista. Syyskuun alku, Tomi oli ollut lähdössä koulun jälkeen kotiin pyörällä. Alamäki, ja Tomin kaveri oli ehtinyt kuulemaan vain, että jarrut eivät toimi. Hetkeä ennen kuin Tomi törmäsi autoon. Tällä 13-vuotiaalla olisi ollut koko elämä vasta edessä. Mutta joku ”kaveri” päätti toisin. Tämä aihe on vaikea. On vaikea muodostaa tekstiä, joka ei kuitenkaan syyllistäisi ja syyttäisi liikaa. Tahdon, että pystyn kirjoittamaan tämän tekstin ajatellen Tomia, en sitä henkilöä, joka ne jarrut päätti rikkoa. Tämä teksti on omistettu ennen kaikkea Tomille, mutta myös suuresti Tomin äidille. Aihe on surullinen mullekin. Tomin äiti on tehnyt hienon työn kertoessaan heidän perheen tarinan. Toivon aina kovasti, että kun kiusaamisen uhrit tai heidän läheiset kirjoittaa tarinansa nettiin nähtäväksi, että edes yksi kiusaaja tuntisi piston sydämessään, ja ymmärtäisi lopettaa. 

Tomin muistolle, sekä koulukiusaamisen lopettamiseksi on tehty adressi. Ja toivon, että jokainen käy sen allekirjoittamassa. Lehdistö on myös huomioinut sen, mikä tarkoittaa tietenkin lisää allekirjoituksia. Ehkä viimeinkin näin pysäyttävällä tositarinalla voitaisiin saada oikeasti jotakin aikaan. Opettajat kouluista kertoo, että ei heillä mitenkään riitä aika selvittää jokaista riitatilannetta, kun aikaa on jo liian vähän opettamisellekin. Miksi sitten kyseinen koulu saa kuulua KiVa-hankkeeseen (kiusaamisen vastainen). Jokaisessa koulussa voitaisiin miettiä, löytyykö opettajilta sittenkin se hetki ylimääräistä aikaa, vai halutaanko siellä päätyä samalaiseen lopputulokseen? Kun vielä ei ole liian myöhäistä, on helpompi puuttua tilanteeseen. Tämäkin tilanne oltaisiin mahdollisesti voitu välttää. Sen verran loppuun sanoen: miten jollekin voi edes tulla mieleen rikkoa toisen pyörästä jarrut? Yläastelainen ihminen tajuaa kyllä, että se ei ole enään pientä kiusaa. Tomin tapauksessa tekijää tai tekijöitä ei saatu kiinni. Jossain päin maailmaa on siis yli kolmekymppinen ihminen, joka toivottavasti jokaisena päivänä miettii, mitä tuli tehtyä. 

Adressin löydät täältä! Laita nimesi alle <3

Ensimmäistä ”omaa” vuokrakotia tosiaan mä olen etsimässä. Mikään kiire mulla ei ole sitä saada, sillä mä haluan että se on oikeasti kiva. Eikä niin, että omaan kotiin muuttaminen polttelee niin kovin, että otetaan vaan joku mikä saadaan. Tuli vaan tässä asuntojahdissa mieleen, kun oltiin Sofian kanssa 14-vuotiaita. Me silloin päätettiin, että peruskoulun jälkeen mennään oppisopimuksella töihin ja muutetaan yhdessä asumaan, ja sitten kun molemmat täytetään 18, pidetään joka viikonloppu mahtavia bileitä, koska ei oo vanhempia valittamassa 😀

Nyt ajatusmaailma on ehkä hieman varttunut ja muuttunut, tiedostan ihan ensimmäiseksi sen, että sitä oppisopimusta ei ihan niin vain saada. Mä olen sitä aika paljon hakenut, mutta ei, ei ole natsannut. Toiseksi, kun mä sen oman asuntoni saan, mä en välttämättä halua hankkia häätöä samantien kaiken maailman pippaloilla. Ja kolmanneksi, silloin ei kyllä varaa ole joka viikonloppu juosta Turun yöelämässä. Se muuttaa todella paljon mun elämää, sitten kun mä sen asunnon saan. Kaikki menot täytyy laskea hyvin tarkkaan, ja se täytyy tosiaan tehdä itse. Ei oo enään äiti auttamassa jokaisessa asiassa. Myös siivous on ihan yksin mun juttuni, ei tule äiti imuroimaan mun luokse. Onneksi mä olen kotona jo oppinut kokkaamaan, että on ainakin yksi asia missä ei tule ongelmia (äitilläpä tulee, kun se ei oo vieläkään oppinut tekemään ruokaa). 

Paljon mä olen myös miettinyt, että kesä on tulossa ja kesällä olis kiva tehdä kaikkea kivaa, mutta jos asuu omassa kodissa, on vuokra ja muut laskut maksettavana, niin siinä ei välttämättä jää rahaa muuhun kivaan. Esimerkiksi kaikki festarit jne. Eli mä en pidä myöskään mahdottomuutena, että vasta syksyllä muuttaisin. Se täytyy katsoa ihan sen mukaan, milloin se melkein täydellinen koti mulle löytyisi. 

Toinen on kanssa, mä en tiedä kuinka monta kertaa, oon Ikean kuvastosta ympyröinyt (mun) budjettiin kalliita huonekaluja, ja päättänyt, että kyseinen huonekalu tulee mun ensimmäiseen kotiini. Kun alussa täytyy kaikki ostaa, niin ehkä ei kannata ostaa 500 euron olohuoneen pöytää, mikä ei loppujen lopuksi edes ole pakollinen hankinta. Onneksi mä olen nuori ihminen, joka ei kammoa kirpputoreja (esim. fb:n kirpputoriryhmät), mä tulen etsimään niin paljon vain kun voi löytää käytettynä, sillä mielummin mä maksan vähemmän. Vaatteita mä myös oon aiemminkin ostanut paljon kirppareilta, se on mun mielestä tosi jees. 

Uskon vahvasti, että mä tulen hyvin pärjäämään omillani, kunhan vaan muistaa pitää sen järjen päässä. Jos tilillä on jäljellä koko kuukauden ruokarahat, baarireissu kannattaa jättää väliin! Ja jos ensi syksynä mä kouluun pääsen, mitä mä erittäin kovasti toivon, niin ehdottomasti täytyy hankkia opiskelijakortti, sillä saa nykyään niin paljon alennuksia kaikesta. 🙂 

Musta olisi hauskaa kuulla vinkkejä nuorilta, jotka on muuttaneet omaan asuntoon, että miten on mennyt..? Kuullaan taas pian!