Terkut Italiasta! Tänään oli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että pystyy mahdollisesti katsomaan rakkaiden ihmisten kuvia ja kertomaan kuulumisia. Vietin viimeiset päivässä Suomessa niin normaalisti, kuin vain pystyin. Miskaa halailin kokoajan, ja kerroin kuinka paljon häntä rakastan (teen kyllä edelleen niin joka päivä netin välityksellä). Lähteminen ja tänne tuleminen oli vaikeampaa, kuin osasin odottaa. Tiedostin, että vaikeaa siitä tulee, mutta olihan se vielä vaikeampaa. Leffoissa kun hyvästit menee niin, että halataan, pussataan ja tirautetaan parit kyyneleet, mut siinä se sitten on. 

Me oltiin hyvissä ajoin lentokentällä, mun toivomuksestani. Sain rauhassa viettää vielä viimeiset hetket Miskan, äidin ja isosiskon kanssa. Matkalaukun kävin viemässä heti kun kentälle saavuttiin, siinä oli muuten aikamoinen jännitys mukana. Painoraja 23 kilogrammaa, vaaka näytti 22.8 😀 Oli hyvä fiilis, kunnes kello näytti, että nyt on mentävä turvatarkastukseen. Siinä vaiheessa saatoin ”tirauttaa pari kyyneltä”. Ja siinä vaiheessa kun kävelin portille. Ja siinä vaiheessa kun istuin koneessa. Tuntui pahalta. Kyselin itseltäni mielessä, miksi mä teen näin? Miksi tahallaan satutan itseäni? Voiko tämän vielä peruuttaa, jos menenkin sanomaan, että antakaa mun matkalaukku takaisin, että enhän mä mihinkään ole lähdössä. Tiedän kuitenkin, että alku on aina hankala ja lopussa kiitos seisoo. Mahdollisesti tämä kevät on viimeinen mahdollisuus lähteä pois kotoa, sillä ensi syksynä saatan lähteä opiskelemaan, mikäli mieluinen opiskelupaikka avautuu.

Perille kun saavuin, vallitsi Pohjois-Italiassa jo pimeys. Lentokoneesta kun katsoi alas, näkyi valoja. Siinä se. Koneen laskeutuessa olo oli sekava, eikä vielä siinä vaiheessakaan tuntunut oikein miltään. Ei hyvältä, ei pahalta. Marssin vain muiden ihmisten mukana noutamaan laukkuni, ja sen jälkeen vuorossa oli bongata auppi-perheen äiti. Nopeasti löytyi, ja niin me tultiin tänne heille… kotiin. Ensimmäinen ilta meni paikkoihin tutustuessa, syödessä ja ihmetellen. Oli myös pakko laittaa Skype laulamaan Suomeen päin, ja vähän itkeä Miskalle. Miska ansaitsee kyllä mitalin, ei vaan pokaalin. Se, miten se on kokoajan tsempannut mua ennen tänne tuloa ja tänne tulon jälkeen, on ihan uskomatonta. Kun mulla on sellainen fiilis, että ensimmäisellä lennolla kotiin, Miska sanoo, että sä olet vahva nainen ja etten mä lähde täältä vielä mihinkään. Enhän mä ole lähdössäkään, ne on näitä. Aluksi ajattelin, että onko mussa jotain vikaa, kun tunnen näin, mutta purkaakseni omaa ikävää, luin vaihtareiden sekä muiden auppareiden blogia, ja huomasin, että mun tunteeni ovat aivan normaaleita. 

Loppujen lopuksi se aika, minkä mä tulen täällä viettämään, on niin lyhyt aika, että siitä täytyy ottaa kaikki irti. Jokainen päivä täällä on lähempänä lähtöä. Vaikkakin välillä tuntuu pahalta, sen ei saa antaa pilata koko hommaa. Mua auttoi oikeasti se, kun luin, että tuntemukseni ovat aivan tavallisia. Niitä blogikirjoituksia ennen ajattelin, että mitä jos en totu tänne ollenkaan tai mitä jos… mitä jos. Olo on parempi. Huomattavasti. Tiedän, että Miska, perhe ja ystävät odottaa, ja kun haluan jutella, meillä on Skype, Whatsapp sekä Facebook. Lohdutan itseäni myös usein ajatuksella, että ennen kun oli sotia ym., miehet lähti, ja naiset jäi odottamaan kirjeitä. Kun niitä ei tullut, siinä sai vain miettiä, onko oma rakas enään hengissä. Mä saan joka päivä kuulla mun rakkaudestani, ja tiedän, että hänellä on kaikki hyvin. Ja hänellä on kaikki paremmin, kun mä kerron, että mulla on kaikki hyvin.

Meillä on vain yksi elämä. Se täytyy käyttää oikein. Mun unelmani on nyt mun käsissä, enkä mä aio antaa koti-ikävän pilata sitä. Kotiväki on ja pysyy. Nyt on mun aikani. Ja vaikka edessä ei olisikaan helpot kuukaudet, kyllä mä niistä selviän. Pääasiassa täällä on kuitenkin kivaa ja mun perheessäni on hyvä olla. Toki kotoa lähteminen olisi ollut paljon helpompaa, jos ei seurustelisi. Mä kuitenkin tiedän, että meidän suhde kestää tämän ja vahvistuu vain <3