Korona-ajan lieveilmiö: työehtoshoppailu hoiva-alalla

Vain pari vuotta sitten oli hirveä haloo vielä Postin työehtoshoppailu, se maksoi jopa Antti Rinteelle pääministerin paikan. Postin kohdalla kysymys oli siitä, että Postin omia työntekijöitä haluttiin siirtää tytäryhtiölle, halvemman työsopimuksen piiriin. Postilla on edelleen valtavasti, kahden kerroksen työntekijöitä on niitä, jotka ovat Posti Group Oyj:n alaisia, jolloin he nauttivat paremmasta palkasta ja luontaiseduista. Sitten on myös niitä, jotka keikkailevat Postissa vuokratyöntekijöinä ja saavat huomattavasti pienempää palkkaa. Suomessa laki ei määrittele vähimmäispalkkaa, mutta kuitenkin huomioidaan alakohtainen työehtosopimus ja sen pohjalta määritetään alakohtainen palkkaluokka. Postin kohdalla yritettiin sitä, että sen sijaan että työnkuva katsottaisiin kuuluvan Posti- ja logistiikka-alan unioniin, voitaisiin työntekijöiden katsovan enemmän kuuluvan teollisuusalalle ja täten teollisuusalanliittoon. Joka tarkoittaisi, että jokaisen työntekijän kohdalla säästettäisiin viisi euroa päivässä, joka menisi suoraan omistajien taskuun. Tämä kaikki on nyt kuitenkin hetkeksi jätetty taakse ja katseemme kannattaa suunnata hoiva-alalle.

Itseään kunnioittava nainen ei kouluttaudu tulevaisuudessa enää hoiva-alalle. Sillä hoiva-alalla työskentely tarkoittaa, juuri tällä hetkellä tätä: huono palkka, jatkuvasti pitäisi joustaa sillä resurssit eivät riitä, työolot ovat epäinhimilliset. Suomessa hoiva-alalla työskentelevistä on yli 90% naisia. Juha Sipilän toi kesällä 2016 pöytään kiky-sopimukset, jotka koskettivat lähinnä matalapalkkaisia naisia. Hoiva-alan työntekijät kokivat ensimmäiset karut hetket, kun kesälomarahoista leikattiin kolmannes. ”Hei tässä kiitos, kun olette noin ahkerasti pitäneet huolen kansakunnastamme!”– lähetti silloinen hallitus terveisensä. Nykyiset hoitajat saavat kiitoskortteja ja Finlandia talo valaistaan kiitoksena siitä, että hoiva-alan työntekijät ovat uhranneet, tahtomattaan, lomansa.

Työskentelen itse logistiikka-alalla ja nautin koronalisästä, mutta koin kyllä suurta ihmetystä, kun kuulin, että hoiva-alalla saadaan kiitoskortteja rahallisen korvauksen sijaan. Kun kouluttaudun erityistehtävään, saan pientä lisää ja voin aina kieltäytyä erityistehtävästä. Taas hoiva-alalla erikoistumisilla ei ole vaikutusta palkkaan, erikoistumista ei edes välttämättä pääse hyödyntämään alan kentällä ja alan työntekijöitä työnnetään mihin sattuu työtehtävään, hieman ehkä jopa vaarantaen potilasturvallisuutta. Helsingin Kalasataman terveysasemalta, irtisanoutuu viikoittain joku hoitaja, juuri tällä terveysasemalla on yli viiden vuoden ajan ollut palkattuna erillinen yhtiö, joka purkaa terveysasemalle tulleita puheluita, sillä omilla työntekijöillä ei ole välttämättä siihen mitoitettua aikaa.

Esim. Helsinki on määrittänyt kotihoidon työntekijöille, kahdeksan minuuttia per asiakaskäynti ja matkat käynneillä odotetaan tapahtuvan sutjakkaasti, mieluiten omalla autolla. Kotihoidon työntekijät kärsivät jatkuvasta väkivallan uhasta, sillä koskaan ei tiedä onko vastassa, vaikka joku juopporemmi tms. Moni hoitaja kokee syyllisyyttä siitä, että aikaa ei ole ja se myös näkyy potilaiden kertomuksessa kylmästä hoidosta, kuinka hoidetaan vaan fyysisiä ominaisuuksia mutta ei henkisiä. Mitä enemmän empatiaa alan työntekijä antaa potilaalle, sitä paremmin potilas paranee mutta mitä enemmän empatiaa antaa, sitä todennäköisemmin itse alkaa kärsiä ns. empatiauupumuksesta. Kaikki nämä asiat tiedostetaan mutta asiat eivät kuitenkaan muutu.

Voisi miltei mielessään kysyä, että onko perisyy näiden asioiden muuttumattomuudelle se, että hoitajien halutaankin irtisanoutuvan ja ryhtyvän keikkailijoiksi, jotta alan työehtosopimusta, voidaan muuttaa niin, että työehtoshoppailu tulee kuvaan? Miltei joka maassa hoiva-alan työntekijät ovat uupuneet niin pahasti, että burn out kolkuttelee ovella, kun työmäärä on kasvanut eikä se näy edes palkassa, niin moni alkaa miettimään keikkailua ja oman elämänsä haltuun ottamista. Keikkailijana voi toistaiseksi saada, jopa useiden satojen bonarit sen päälle, että vuorosta saattaa saada itsessään jo kolminkertaista tuntipalkkaa, siitä hyvästä, että ottaa jonkun hankalan vuoron, johon ei kerta kaikkiaan ole saatu sijaista. Money, money, money, money, moneyyy -korvissa soi jo diilin tunnari, kun rupeaa miettimään, millaisia liksoja voisi keikkailijana tienata ja mikä parasta(!), ei tarvitse välittää sen yksikön toimenpiteistä, sen pidempää kuin yhden vuoron verran.

Siksi oli Turun Sanomissa, lukijalta juttu ’Onko vakituisella työntekijällä enää mitään väliä?’ jossa asiaa pohti lähi- ja perushoitajaliiton Superin varapuheenjohtaja. Mitä useampi hoitaja irtisanoutuu vakituisesta työpaikastaan, sen helpommin on sopia yksilökohtaisesti palkasta. Tämä tuntuu vahvistuvan trendinä. Metsäteollisuudessa jo pyritään käyttämään paikallista sopimista ja moni muukin omistaja tahtoisi laajentaa samaa käytäntöä heidän alalleen.

Muistaakseni vuonna 1850 Englannissa yritti tekstiilialan työntekijät, muodostaa ensimmäistä liittoa. Lapsityövoima rehotti puuvillatehtaissa ja työ itsessään oli kamalan vaarallista. Siihen aikoihin sanaa ’paikallinen sopiminen’ ei varmaan juuri tiedetty sanan nykyisessä merkityksessä. Silloin tehtaanomistaja ilmoitti palkan suuruuden ja se oli ’ota tai jätä’ henkistä ja moni otti koska ei ollut muutakaan. Kun työntekijät menivät lakkoon ja vaativat parempaa palkkaa, inhimillisempiä oloja ja muutoksia työn joustavuuteen, niin tehtaan omistajat hakivat Irlannista halvempia työntekijöitä omien, nykyisten tilalle. Tuloksena oli se, että omat työntekijät taipuvat paremman palkan sijaan alempaan palkkaan ja muut vaatteet unohdettiin, siitä hyvästä että saatiin pitää työpaikka.

Juuri tämä on tapahtumassa hoiva-alalla. Afrikassa on sanonta että ’Kun veri virtaa kadulla, on aika tehdä rahaa.’. Omat työntekijät irtisanoutuvat vakitöistään ja ryhtyvät keikkailemaan. Samalla ulkomailta tuodaan, usein köyhimmistä Aasian maista hoitajia paikkaamaan tilannetta. Myös jotkut vuokranvälitysfirmat, kuten Tradekan omistama, Med Group Oy on haistanut tässä markkinaraon ja yrittää vuokrata labra-ja röntgenhoitajia alk. 400€:n päivähintaan. Halpatyövoimaa ja rahastusta. Potilaiden kannalta ei kuulosta ihan kivalta, tämä hullu työehtoshoppailun kukoistus, sillä voi olla, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Siinä sitten toistat jokaisella hoitajalle, aina saman tarinan: ”mulla on tää vaiva” niin kuin vanha levy. On väistämätöntä että monia sairaus havaitaan liian myöhään ja se tulee muuttamaan elämääsi.

Vaarana on myös se, että niin moni hoitaja ottaa loparit ja ulkomailta otetaan halpaa työvoimaa, että palkkojen nousujen haaveilu jää vain haaveeksi ja hoiva-alan työntekijöille, käy kuten 1850-luvun Englannissa kävi tehtaan työntekijöille. Mikä sitten avuksi? Nyt kun on vielä pandemia menossa, on helpompi prässätä parempia työehtoja läpi, se olisi lähinnä palvelus, alalle kouluttautuville nuorille jotta he tietäisivät että harkkaelämän jälkeen jotain parempaa on tiedossa. Potilasturvallisuudesta on jo tingitty vuosia, nyt se on kaoottisessa tilanteessa, mitä paskamyrskyä tässä vielä pitää odotella? Postin työehtoshoppailu-lakkoilu alkoi aikoinaan 2019 elokuussa ja kärjistyi kohti vuoden kiireisintä aikaa eli joulua.

Joku voisi sanoa, että kamalan moraaliton kirjoitus. Voisi rivien välistä lukea, että ehdotan alan työntekijöitä lakkoon mutta itse koen, että hoiva-alan työntekijöiden kannattaisi laittaa julkinen vetoomus, että nyt ne työehdot kuntoon tai vaihdamme alaa. Jos itse olisin tuossa asemassa, niin keikkailisin, vaikka silloin ei olekaan irtisanomissuojaa ja loma- sekä sairauspäivärahat pitää maksaa omasta pussista, lähtisin silti opiskelemaan jotain muuta, jos eläkeputki ei kolkuttelisi ovella. Meidän Suomalaisessa työkulttuurissa on kaikenlaisia outoja muinaisjäänteitä, kuten tämä että hoiva-alan työnkuvan vastuu ja palkka eivät kohtaa. Tässä vaiheessa kannattaa kysyä itseltään, kuinka arvokkaaksi koet omasi terveytesi?