Kirjoitan nyt aiheesta, joka juontaa varmasti juurensa kauas. Kaikkien diettien ja painonpudotusyritysten jäljiltä koen, että minulle on tullut jonkun asteinen syömishäiriö. Koskaanhan sitä ei ole otettu tosissaan, ei ravintoterapeutilla eikä kyllä normi terapeutillakaan. Se on sivutettu tuosta vaan. Ehkä heillä ei ole ollut taitoa aiheen käsittelyyn.

Joku kummahan meidät saa syömään liikaa, ahmimaan tai olemaan syömättä kokonaan. Itse koen useasti painoa pudottaessani kylläisyyden tunteen epäonnistumiseksi. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, vaikka ruoka olisi ollut kaloreiden ja laadun mukaisesti oikeaa. Tunnen oloni tosi ahdistuneeksi ja näen itseni heti mielessäni sairaan lihavana ja ahdistuneena. Nämä tunteet tulevat lähes joka päivä ilkkumaan minulle nytkin.

Aijemmin, silloin kun tahdoin pudottaa painoa -10kg kahdessa viikossa kaikille dieteillä jne. Näläntunteen kadotti, kadotti halun syödä. Kadotti todellisuuden suhteessa ruokaan. Olin vaan tyytyväinen siihen,kuinka pitkiä aikoja päivästä pystyin olemaan syömättä. Mitä nälkäkurkisempi olo oli sen hoikempana koin itseni. Pääsin (olen päässyt) kumminkin aina tuolta syömättömyyden suosta pois ihan omin neuvoin. Mutta oli hetkiä jolloin aattelin, että jos vielä vähän… Sitten saavutettuani nopean painonpudotuksen tavoitteen aloin syömään. Söin ja söin ja söin. Paistoin ja kokkasin. Ja palasin täysin entiseen ruokavalioon ja siitä vielä vähän ylikin. Ihmettelin ja päivittelin kaikille, että kuinka on perseestä kun ihminen ei voi elää normaalia elämää syöden ja juoden. Mutta ylihän se ahminta meni. Kolmen kk -15kg..tuli takaisin puolet lyhyemmässä ajassa ja koska minulla ei ollut minkäänlaista halua liikuntaan..niin jojoilu oli valmis. Myös itsetunto laski onnistujasta luuseriin ja luovuttajaan. Kultaista keskitietä ei ollut. 

Olen pohtinut, että ehkä tämä kaikki johtaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden kotioloista. Olen perheestä jossa köyhyysraja oli arkea. Meillä palkittiin myös alkoholista johtunutta aikuisen käytöstä ruoalla ja hyvällä sellaisella. Se oli sellaista aaltoilevaa elämää. Ensin odotettiin vanhempien palkkapäivää koska tiedettiin, että hetken aikaa kaapit notkuivat herkkuja ja ruokapadat porisivat. Aamullakin oli jotain syömistä. Sitten rahat loppuivat ja kaapeista kaavittiin makaroonipussin loppuja. Kuivia leivänkannikoita paahdettiin ja useasti lähdin kouluun, syömättä. Piti vaan pystyä unohtamaan nälkä.

En ihmettele yhtään, että päähäni on jäänyt tälläinen syömisen malli. Kun ruokaa on, sitä pitää ahtaa kaksi käsin suuhunsa koska koskaan ei tiedä koska se loppuu. Tässäpä meille kaikille ruokailun ja ruoan kanssa taisteleville on pohdittavaa,,ehkä syy onkin jossain kauempana ?

Nyt yritän uutta elämäntapaa ja näiden vanhojen kaavojen muokkaaminen ei ole mikään helppo savotta. Työtä riittää. Takana on 11viikkoa ja matka jatkuu. Tulee päiviä, jolloin en tahtoisi syödä. Mutta onneksi ainakin tähän päivään saakka olen saanut itseni kasattu. Hiljaa hyvä tulee. Paino on pudonnut n.-700g viikkossa. Ylpeilen silti vielä sillä, että kuinka pienellä kalorimäärällä pärjään. Se on surullista. Mutta se tulee jostain ja siitä ei ole helppo päästä eroon. Mutta se pitää meidän kaikkien muistaa, että ihmisen pitää syödä. 

Vanha sananlasku sanoo ”jos ei syö käy kun mustalaisen hevoselle. Juuri kun oppi olemaan syömättä,kuoli”