Työn raskaan raataja

Sunnuntai-illan marina on tuttu käsite niille kanssasisarille, jotka ovat joutuneet viettämään tämän tuhottoman pitkän päivän vasten (tai myöten) vapaata tahtoaan neljän seinän sisään sulkeutuneena/suljettuna.

Irtisanoin itseni alle kaksi viikkoa siitä, kun istahdin kirjoittamaan työsopimuksen. Päällimmäisenä ja pinnallisimpana tunnetilana oli häpeä, mutta sydämessäni tiesin tehneeni oikean valinnan. Kuulostaa ehkä vähän hullulta puhua asiasta näin tunteiden sävyttämään tapaan, kun kyseessä oli kuitenkin ”vain” opiskelujen oheella tehtävä osa-aikainen työ, mutta voin todella sanoa menettäneeni jopa yöuneni töiden takia. Tunsin itseni armottomaksi luovuttajaksi tehdessäni vain viiden työvuoron jälkeen päätöksen soitosta esimiehelleni.

Ystäväpiiristäni, joka koostuu siis pääasiassa päätoimisista opiskelijoista, vain harva myöntää nauttivansa osa-aikatyöstään (Thank God I’m not the only one!). Moni on kertonut tekevänsä töitä vain pärjätäkseen arjesta tai vastaavasti ylläpitääkseen totutun elämäntasonsa. Tiedän kyllä, että alipalkatut hanttihommat ovat harvoin mitään herkkua, mutta jos kotiin töistä palatessa joka paikkaan särkee ja mieliala on kuin elävällä kuolleella, jotain on oleellisesti vialla.

Niin elitistiseltä kuin saatankin kuulostaa, olen iskostanut päähäni, että opiskelu on työtäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että väheksyisin tai ylenkatsoisin niitä, jotka opiskelujen oheella töissä käyvät – onnistuinhan itsekin saamaan uuden työpaikan alle viikon sisällä irtisanoutumisestani. Olen kuitenkin tiedostanut, että tässä elämänvaiheessa juuri opiskelu on minulle ensisijainen asia. Jotta minun olisi joskus mahdollista päästä suhteellisen säännölliseen ”eurosateeseen”, on minun keskitettävä nyt suurin osa energiastani tenttikirjojen pänttäämiseen.

Samalla töitä on kuitenkin tehtävä arjessa pärjäämisen takaamiseksi, mutta loppuun asti itseään ei pidä eikä saa polttaa. Tällä hetkellä olen siitä onnekkaassa asemassa, että vanhempani tukevat minua taloudellisesti, mutta ”siivellä eläminen” tuntuu kuitenkin kuukausi kuukaudelta pahemmalta, joten päivittäisiin surffailuihin sisältyy nykyään myös käynti työvoimatoimiston internet-sivuilla. Onneksi, kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, olen saanut nyt keikkaluonteista työtä, jonka toivon olevan vähemmän fyysisesti uuvuttavaa kuin edellinen työelämä-kokeiluni.

Jos vielä jostain saisi sitä motivaatiota punnertaa arjessa eteenpäin ja olla ottamatta liikaa stressiä niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin pärjäämisestä. Vain ”pärjääminen” ei kuitenkaan ole minulle tavoittelemisen arvoinen tila, vaan haikailen elämältäni jotain … korkealentoisempaa. En halua myöskään suorittaa tai suoriutua elämästäni. Ihannetilanteessa osaisin nauttia elämästäni vastoinkäymisistä huolimatta ja kohdata haasteet niiden vaatimalla positiivisella ”raivolla”.