Nips naps
En muista milloin viimeksi olisin ollut vilpittömän tyytyväinen noustessani ylös kampaajan tuolista. Tähän asti olen kironnut kampaajien olematonta taitoa loihtia hiuksistani sellaiset kuin pyydän, mutta näin orastavan aikuisuuden kynnyksellä sitä on varmaankin pakko olla isompi ihminen ja todeta, että vika voi olla myös minussa. Jos pyydän, että yläselkään ulottuvia kiehkuroitani ”saa lyhentää kunnolla”, on turha itkeä, jos lopputulos on (ainakin minulle) polkkaa lähentelevä leikkaus.
Eilen kömpiessäni ylös ja ulos suojapeittojen alta katsahdin kampaamon lattialle vain nähdäkseni sen olevan peittynyt noin kymmenen sentin pituisista hiussuortuvistani. ”Oho, sitähän lähtikin aika paljon”, oli ensimmäinen asia, jonka suustani hämmästykseltäni pystyin päästämään. Tuohon järkyttyneeseen reaktioon räväkänpunaisen ja kynityn hiustyylin omaava kampaaja totesi, että paljonhan sitä vielä jäi. Ja toden totta jäikin, mutta en voinut olla sivuuttamatta tunnetta, että osa minusta makasi tuossa lattialla, valmiina lakaistavaksi roskakoriin.
Olen joskus kuullut sanonnan, että hiukset ovat naisen kruunu. Pitkään luulin, että tuo metafora ei kosketa minua, sillä julistin voivani ajaa itseni vaikka kaljuksi, jos tarve vain vaatisi. Vasta epäonnistuneen permanenttikokeilun jälkeen totesin, että en ehkä sittenkään ollut niin radikaali vastavirran uimari kuin luulin, vaan oikeasti Barbie-kulttuurissa kasvanut ja elänyt pikkutyttö, jonka salaisena haaveena oli saada yhtä pitkä ja paksu tukka kuin tuolla epäsopusuhtaisella nukella.
