Hassua, miten yksittäiset esineet voivat latautua niin täyteen tunnearvoa, että pelkkä ajatus niiden käytöstä arkisissa tilanteissa saa niskakarvat nousemaan pystyyn.

Minulle tuollainen esine on ylioppilaslahjaksi saamani kaulakoru. Kummitädiltä saatu koru on erityisen rakas jo ihan antajansakin puolesta, mutta entistä tärkeämmän siitä tekee se, että sinisävyinen kivi-riipus on itse asiassa edesmenneen isoäitini korvakoru. Pari viikkoa sitten kaivoin korun esiin lipaston perältä tarkoituksenani ottaa se vihdoin käyttöön. Lukon kiinni napsaistuani käsi hakeutui kuitenkin automaattisesti korun päälle ikään kuin suojelemaan sitä. ”Mitä jos se tippuu? Mitä jos se menee rikki?” Sen saman tien irrotin kultaketjun kaulaltani ja suljin sen takaisin laatikkoon.

Vaikka kyseessä olikin vain koru, mietin tuolloin, mikä saa meidät pelkäämään menetystä ja epäilemään itseämme? Miksi riskinotto, varsinkin sellaisessa tilanteessa, jolloin puntarissa on jotain tärkeää, tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta?