Running is what I do

Toissa keväänä huomasin selkeän muutoksen entisen kotikaupunkini katukuvassa. Ulkoilijoiden tuulihousut olivat vaihtuneet ihonmyötäisiin trikoisiin, jotka paljastivat kaiken, myös sen mitä en toivonut näkeväni. Kummastelin juoksutossu-trikoo-yhdistelmän invaasiota, mutta samanaikaisesti ymmärsin hyvinkin mistä oli kyse ja miksi. Ensinnäkin, kevät ajankohtana on aina ollut muutoksen aikaa – uudenvuoden lupaukset pannaan käytäntöön, tai ainakin yritetään. Monet vannottavat muille ja toivottavasti myös itselleen, että tuleva vuosi tuo tullessaan onnen lisäksi myös uuden, paremman ja tietenkin hoikemman, kauniimman sekä hyväkuntoisemman minän.

Tänä vuonna iso osa suomalaisia oli selvästi tehnyt lupauksen lenkkeilyharrastuksen aloittamisesta, eikä mikään ihmekään, sillä mitä mediaan on uskominen, elintapasairaudet ovat vuosituhannen vitsaus myös täällä pohjoisessa ja ylipainoisten ihmisten määrä on noussut häkellyttävästi viimeisen muutaman vuoden sisällä. Useille lenkkeily on siis oiva tapa pudottaa muutama (ja miksei useampikin) kilo ja kyseisen liikuntamuodon hoikistavaan vaikutukseen minäkin ihastuin muutamia vuosia taaksepäin laittaessa omaa elämääni remonttiin.

Lenkkeily on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan keino pitää itsensä ruodussa ja kunnossa. Fyysinen rasitus, joka lenkkeillessä on jatkuvaa ja pitkäkestoista, vapauttaa kehossa endorfiineja. Juostessa, tai ainakin sen jälkeen esiintyvää hyvänolontunnetta, toisin sanoen ”endorfiinihumalaa”, kutsutaan myös nimellä runner’s high. Minulle juoksemisessa on kyse hyvästä olosta, liikkeestä, vauhdista ja tavallaan myös eräänlaisesta hyvänlaatuisesta turtumisesta. Koska lenkkeily on minulle rakas harrastus, ajattelin pohtia suhdettani siihen muutamien kysymysten avulla. Vinkkejä postaukseen tuskin saan ammennettua, sillä let’s face it, jokainen taapertaa tavallaan.

Miksi lenkkeilen?

Aloitin lenkkeilyn rippikoulun jälkeisenä syksynä. Tuolloin olin päättänyt pistää elämäni ja kehoni remonttiin ja liikunnan lisääminen oli luonnollinen osa elämäntapamuutosta. En ole koskaan ollut ryhmäliikkuja ja erityisesti kaikki mahdolliset palloilulajit saavat minut enemmän tai vähemmän kauhun tai epätoivon valtaan. Lenkkeily oli helppo ja ennen kaikkea halpa harrastus. Ensin juoksin vain lyhyitä matkoja ja kävelin aina tarvittaessa. Kunto oli pohjamudissa, mutta muutamien viikkojen jälkeen pystyin tuntemaan ja näkemään kehityksen. lenkkeilyn aloitus näkyi siis niin kunnossa kuin vyötärölläkin.

Pitkään lenkkeily oli minulle vain tapa pitää painoni kurissa tai toisin sanoen, mahdollisimman alhaalla. Liikunta ylipäätänsä oli pelkkää suorittamista enkä saanut siitä minkäänlaista iloa tai tyydytystä. Liikuntakiellon takia juokseminen jäi jopa pitkäksi aikaa kokonaan.

Herättelin juoksuharrastusta uudelleen toissa kesänä. Sairauden hellittäessä huomasin, että lenkkeily voi olla muutakin kuin vain tapa saada vaa’an lukemat näyttämään pienempää. Se voi olla pakokeino arjesta ja totaalisen irrottautumisen aikaa. Lenkkipolulla olen yksin ja vapaa kaikista velvoitteista. Tärkeintä ei ole määränpää vaan itse matka. Toki lenkkeilen myös terveyssyistä ja pitääkseni itseni kunnossa, mutta juostessa minun ei tarvitse ajatella mitään tai ketään, vaikka joskus pää pursuaakin ajatuksia niin, että niiltä ei voi välttyä edes metsän siimeksessä poukkoillessa.

Yksin vai yhdessä?

Juoksen useimmiten yksin. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että minun on ollut vaikea löytää lenkkiseuraa. Sisareni harrastaa koripalloa, joten hän saa juosta tarpeekseen treeneissä, ystäväni karttavat lenkkeilyä ja äitini juoksee liian hitaasti minun makuuni. Joskus saan kuitenkin suostuteltua isän mukaani lenkille. Isän juoksutahti on samaa luokkaa kuin minun ja maratoonarina plus kymmenen kilometrin matkakaankaan ei aiheuta hengenahdistusta. Jostain kumman syystä lenkkikaveri saa usein matkan tuntumaan puolet lyhyemmältä, sillä reitti taittuu usein niitä näitä jutellessa, jolloin tahtikaan ei voi olla liian reipas – peruskunto kasvaa.

Kuten mainitsin, lenkkeilen kuitenkin useammin yksin kuin jonkun kanssa. Tällöin nappaan mukaan hehkeän pinkin iPodini, joka höyhenenkeveänä kulkee kätevästi taskussa. Mielentilasta riippuen korviin suoltuu joko nopeatempoisempaa R&B, dance, pop sekä hip hop musiikkia tai vastaavati rauhallisempaa indietä ja alternative rockia.

Milloin lenkkeilen?

Olen aamuihmisiä, mikä tarkoittaa sitä, että vain harvoin onnistun venyttämään yöuniani kello kahdeksaa pidempään. Viikonlopun ja lomien juoksulenkit ajoittuvatkin useimmiten aamukahdeksan ja kahdentoista välille. Tuolloin koen olevani kaikista energisin ja täynnä puhtia! Arkena minulla on tapana lähteä lenkille heti töiden jälkeen, sillä raskaan ja maittavan illallisen jälkeen lähdöstä tulee entistä vaikeampaa. Juoksen myös mielummin valoisana aikana … jätetään illan pimeät tunnit möröille ja muille hiippareille.

Missä lenkkeilen?

Minulla on ollut sama juoksureitti viimeiset 4 vuotta. Itse asiassa vaihtelen fiiliksen mukaan kahden ja kolmen reitin välillä, mutta pääasiassa päädyn kuluttamaan lenkkitossujeni pohjia samoissa maastoissa. Luulisi, että ihminen kyllästyy moiseen, mutta totta puhuen jo pelkkä ajatus lenkin muuttamisesta muuksi saa pasmani sekaisin. Nykyinen reittini on noin 10-11 kilometriä pitkä ja koostuu pääasiassa hiekkapohjaisesta tiestä. Liika juokseminen asfaltilla saa ennenpitkään sääreni ja pohkeeni huutamaan hoosiannaa, joten yritän välttää ainoastaan asfaltilla päällystettyjä katuja.

Nyt Turkuun muuttaessani lenkkeily on jäänyt selvästi vähemmälle ja ”omaa reittiä” ole ole vielä onnistunut muodostumaan. Pituudeksi on kuitenkin vakiintunut se 6-12 km.

Muuta?

Arkena lenkkeillessä en aseta itselleni uusia matkatavoitteita. Usein päätän vain, että tänään juoksen kymmenen kilometriä ja sillä siisti. Kymppi tunnissa on minulle aika peruskauraa ja usein pidennän peruslenkkiä muutamalla kadunkulmalla (se siitä ”pasmat sekaisin” -meiningistä).

Tulevaisuudessa tahtoisin kuitenkin pystyä juoksemaan puolimaratonin. Esittäessäni idean isälleni sain melko tylyn vastaanoton; hän kyllä uskoi minun pystyvän juoksemaan matkan, mutta lupaa osallistumiseen en kuulemma saa (ainakaan mihinkään viralliseen tapahtumaan) ennen kuin painoa on kertynyt vähän lisää ja varmuus jaksamisesta taattu. Haaveissa on tällä haavaa ainakin keväällä järjestettävä Helsinki City Run … toivottavasti saan siihen mennessä vanhempani vakuuttuneiksi kunnostani.

Long story short, juokseminen on nyt osa minua, ja vaikka joskus lenkkipolulle raahautuminen tuntuu käsittämättömän vaikealta, palkinto – hyvänolon tunne – joka juoksulenkistä käteen jää, on parasta mitä voi olla.

Running is one of the best solutions to a clear mind.
Sasha Azevedo