Apua tarvitaan heti (eikä 15. päivä)
Viime viikonlopun liikenneonnettomuus ja perhesurma Rautavaarassa ovat järkyttäneet minuakin. Monien, monien tuhansien suomalaisten tavoin. Järkytys kasvoi entisestään siinä vaiheessa, kun julkisuuteen kerrottiin, että surman aiheuttanut äiti oli tehnyt teon tahallisesti. Tämän jälkeen tukala ahdistus nousi vielä potenssiin sata, kun onnettomuusautossa kerrottiin olleen pieniä lapsia. Nuorimmat heistä suunnilleen samanikäisiä kuin oma poikani.
Mahasta kouraisi. Tuli paha olo. Itkukaan ei ollut kaukana.
(kuva täältä)
* * *
Perhesurmia on tehty Suomessa viime vuosina useita. Jokainen niistä on ollut liikaa. Jaksan uskoa, että ne kaikki olisivat olleet vältettävissä, jos apua olisi ollut riittävästi tarjolla. Jos lähimmäiset, ystävät, tutut, päiväkodit, koulut, toisin sanoen kaikki mahdolliset tahot perheiden ympärillä olisivat huomanneet, että nyt näillä ei ollut kaikki aivan kunnossa. Jos he olisivat onnistuneet kysymään perheiltä: ”Mitä teille kuuluu? Miten teillä menee?”, kärjistyneet tilanteet olisivat parhaimmassa tapauksessa saattaneet avautua ulkopuolisille, ja ensimmäiset avunannot olisivat kantautuneet helpottamaan sekä muuttamaan perheiden tukalaksi käynyttä arkea.
Toisaalta perheen ongelmat ja karu elämä saattavat yhtä hyvin jäädä huomaamattakin, sillä huonossa jamassa olevat ihmiset eivät välttämättä aina halua kertoa todellista päälle kaatuvaa tilannetta, huonoa oloa, jatkuvaa väsymystä. Mieluummin he peittävät tällaiset epäkohdat ja vakuuttavat kaiken olevan kunnossa. Avun pyytäminen voi nimittäin olla liian vaikeaa, ellei häpeällistäkin, mikä on valitettavaa ja surullista.
Apua tarvitsevan vanhemman taustalla saattaa piileä myös mielenterveydellisiä ongelmia. Ne voivat, aivan henkilöstä riippuen, estää tarvittavan avun hakemista. Pahimmillaan ja äärimmäisessä tilanteessa henkisesti tasapainoton ihminen ei ymmärrä, että hän kaipaa ulkopuolista apua, mikä vesittää koko auttamisprosessin. Ketään ei voida lähteä auttamaan, ellei hän itse tiedosta olevansa avun tarpeessa ja myöntänyt, että apu on se ainoa keino, jota tässä nyt tarvitaan tilanteen parantamiseksi.
Koettiinpa avunpyyntö sitten tarpeettomaksi tai vaikeaksi, yhteiskunnastamme löytyy silti monia sellaisia, jotka ovat avun tarpeessa, tiedostavat sen ja yrittävät saada sitä itselleen. Jos apua ei kaikista keinoista huolimatta pystytä lopulta tarjoamaan, henkilö ajautuu todennäköisesti vieläkin surkeampaan jamaan. Tilanne pahenee entisestään, kun avuntarvitsija alkaa ajatella, että kukaan ei välitä minusta eikä kukaan halua auttaa minua. Asiat eivät tule muuttmaan. Olen aivan yksin. Minut on hylätty.
Hylätyksi tulemisen tunne on niitä pahimpia tunteita, joita ihminen voi elämässään kokea.
* * *
Mahdollisuus saada apua, ja kuinka helppoa tai hankalaa se on, vaihtelee suuresti kunnittain. Vaikeudet avun saamisessa tämän päivän Suomessa aiheutuvat suurimmaksi osaksi siitä, että sitä ei pystytä riittävästi tarjoamaan sosiaali- ja terveydenhuoltopuolella resurssipulan takia. Joka kerta, kun uusi perhe- tai koulusurma on tapahtunut Suomessa, julkisuudessa käydään keskusteluja, kuinka määrärahoja olisi lisättävä, jotta tarvittavaa apua ja ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä pystytään todella tarjoamaan niitä tarvitseville. Ikävää tosin, että nämä vilkkaat keskustelut jäävät aina lopulta sille olisi- ja pitäisi-tasolle, eikä mitään muutosta saada aikaiseksi.
Olen monesti miettinyt, milloin Suomen eduskuntaan ja hallitukseen valitaan sellaiset päättäjät, jotka todella tekevät näihin sosiaali- sekä terveydenhuollon tarjoamiin apukeinoihin liittyviä hyviä ja oikeita päätöksiä? Vaikka maamme taloudellinen tilanne on mitä on tällä hetkellä ja jatkuu samanlaisena varmasti myös tulevaisuudessa, olettaisin, että kyllä sitä tarvittavaa rahaa löytyy avunantoon ja ennaltaehkäisevään työhön. Kunhan raha vain osataan kanavoida sinne ja asiat sekä niihin liittyvät menot priorisoidaan uudestaan. Nykymalli ei voi enää jatkua. Ihmisten avuntarve on ollut suuri maassamme jo aivan liian pitkään.
* * *
Vanhemman ja perheen kaipaaman avun ei välttämättä tarvitse olla pelkästään mielenterveyttä edistävää ja parantavaa sekä terveydenhuollon antamaa. Yhtä hyvin apu voi tulla suoraan perheen luo, heidän kotiinsa. Ylimääräinen käsipari on varmasti enemmän kuin toivottua näinä päivinä useammissa lapsiperheissä. Lähisukulaisia, mahdollisesti myös ystäviä ja tuttavia, voi ja kannattaa pyytää avuksi, kun alkaa tuntua siltä, että omat voimavarat eivät enää riitä. Monilla lähisukulaiset kuitenkin asuvat sen verran kaukana, ettei heistä ole riitävän usein auttajiksi. Ystäviä ja tuttuja voi taas ymmärrettävistä syistä rasittaa heidän omat kiireensä. Tällöin perheiden tarvitsemaa apua voi ja pitää tiedustella kuntien tarjoamista äitiys-, lasten- ja perheneuvoloista, mutta resurssipulan vuoksi niidenkään rahkeet eivät riitä loputtomasti kaikille avun tarvitsijoille. Jälleen kerran: jos päättäjät osaisivat priorisoida, rahaa saataisiin varmasti ohjattua näidenkin edellä mainittujen tahojen palveluihin.
Vanhempien eroaikomukset ja niitä seuraavat, mahdolliset vaikeat huoltajuuskiistat ovat olleet myös yhteisenä osatekijänä viime vuosien perhesurmissa. Perheen isä tai äiti on saattanut haluta kostaa puolisolle (yllättäen ilmaantuneen) eropyynnön. Yhtälailla uhkakuvat tulevasta eroamisesta voivat saada vanhemman tuntemaan tilanteen epätoivoiseksi ja voimansa riittämättömiksi, kun lapsista joutuisi vastaisuudessa huolehtimaan kahden sijasta yksin. Tilanteen selvittämiseksi ja ratkaisuksi ei kuitenkaan saisi muodostua muun perheen surmaaminen – ja lopulta myös itsensä tappaminen. Tässä kohdin kaivaittaisiin jälleen sitä ulkopuolelta tullutta apua ja ennaltaehkäiseviä toimia, jotta tilanne ei päätyisi kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla.
(kuva täältä)
* * *
Rautavaaran perhesurma on aiheuttanut minussa sen verran odottamattomia tunteita ja ajatuksia, että halusin purkaa niitä tekemällä tämän blogipostauksen. Olen yrittänyt kirjoittaa niin sanotusti kieli keskellä suuta. Olen miettinyt tarkasti, mitä kirjoitan ja mitä sanoja käytän. En halua loukata enkä ärsyttää ketään, koska viime viikonlopun onnettomuus koskettaa niin monia. En myöskään halua aiheuttaa kenellekään pahaa oloa – en etenkään heille, joilla on jo tarpeeksi vaikeaa ja jotka ovat avun tarpeessa omassa elämässään.
Olen esittänyt edellä arvailuja tekijöistä, jotka ovat voineet olla viime vuosina tapahtuneiden perhesurmien takana. Haluan tähdentää, että olen maininnut ne yleisellä tasolla enkä kohdista niitä erityisesti juuri tiettyyn surmatapahtumaan / tiettyihin surmatapahtumiin. En voi tehdä näin, koska en tiedä sataprosenttisesti kaikkia niitä tapahtumia ja tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet kyseisten tapaturmien taustalla. Samaten kaikki spekulaationi liittyen avuntarvitsijoihin ja heidän mahdollisiin mielenterveysongelmiin ovat olleet yleisellä tasolla esitettyjä, joten en kohdista niitäkään mihinkään perhesurmaan.
Tiedän, olen kuullut ja jopa erehtynyt lukemaan, mitä sosiaalisessa mediassa ja nettissä olevien uutisten kommenttipalstoilla on kirjoitettu kuluneina päivinä viime viikonlopun tapaturmasta. Keskustelu ei ole ollut aina säädyllistä, ja tilanteen taju on ollut liian monella kaiteissa. Valitettavasti kaikki eivät tunnu kunnioittavan uhrien omaisia ja läheisiä, eivätkä myöskään näytä ymmärtävän, miltä tällainen asioiden julkinen riepottelu mahtaa näistä tuntua. Mielestäni myös tiedotusvälineet ovat revitelleet onnettomuutta ja julkaisseet kaiken mahdollisen siihen liittyvän tiedon – niin oleellisen kuin ei-niin-oleellisenkin. Tämäkään ei ole pidemmän päälle kovin viisasta ja suotavaa. Journalistien on osattava vetää raja oikeaan kohtaan eikä kilpailla siitä, kuka kirjoittaa mehevimmän ja seikkaperäisimmän jutun.
* * *
Olen itse kaksivuotiaan pojan äiti. Olen usein kokenut väsymystä ja itkunsekaisia tunteita, joskus myös uupumusta. Riittämättömyyden tunne – sekin on liian monesti kalvanut mieltäni. Tiedän, tai ainakin kuvittelen tietäväni, mitä muut äidit joutuvat kokemaan ja kestämään, kun elämä tuntuu raskaalta, eikä apua tunnu saavan tai löytyvän mistään. Ei niin mistään. Itse sain apua ja ylimääräisiä käsipareja tuekseni sen jälkeen, kun huomasin elämäni olevan jokapäiväistä taistelua hyvinvointini puolesta. En halunnut elää sillä tavalla pienen vauvan ollessa siinä vieressä, koska minun ei ollut mikään pakko joutua tekemään niin.
Haluan lopuksi sanoa osaanottoni tapaturmaan joutuneiden läheisille, ystäville ja tutuille. Voimia ja lämpimiä ajatuksia teille. Moni meistä ulkopuolisista suree kanssanne ja on osaltaan mukana kokemassanne menetyksessä.
:(
EDIT. Unohdin tämän aikaisemmin, eli siis haluan toivottaa voimia myös onnettomuusbussin kuljettajalle ja bussissa olleille matkustajille. Jokaisessa työssä on haittapuolensa, mutta tämänkaltaisia koettelemuksia ei soisi kenenkään kokevan. Ei työssään, eikä etenkään omassa elämässään.