Sinisiä helmiä

 

Mustikka-aika on parhaimmillaan. Näin on toitotettu jo tovin useammassa lehdessä, muistaakseni myös radiossa ja telkkarissakin. Ehdotin yhtenä päivänä, josko niitä mustikoita käytäisiin noukkimassa talteen. Ei kun porukka autoon ja suunta kohti suosikkimetsää, jossa marjoja on poimittu aikaisemminkin hyvällä menestyksellä.

Passitin miehen ja pojan metsäalueen takana sijaitsevalle rannalle meren ääreen. Päivä osoittautui nimittäin odotettua lämpimämmäksi, ja ajattelin, että rannalla olisi vilpoisampaa ja siten miellyttävämpää pikkuiselle. Itse jäin rämpimään paahteiseen metsään Hai-saappaat jaloissa. Mustikkaa löytyi kyllä, mutta heikommin verrattuna viime kesään. Tuolloin ei paljoa tarvinnut liikuskella, kun sai yllin kyllin marjaa purkkeihin kerätyksi. Tänä vuonna sen sijaan joutui etsiskelemään huomattavasti enemmän.

Vajaa pari litraa sain kerättyä. Vierastan marjapoimureita, joten kerään marjat aina käsin. Enemmänkin marjoja olisi varmaan saatu mukaan, ellei mies olisi ilmestynyt yllättäen paikalle tuskaillen rannalla ollutta kuumuutta. Poika oli taasen nukahtanut Manducaan kesken kaiken. Ei siis auttanut muu kuin tyytyä saaliiseen ja palata kotiin.

Kerätyt mustikat syödään meillä lähes aina tuoreeltaan ilman pakastusta, koska ne ovat mielestäni silloin parhaimmillaan. Etenkin viime kesänä, kun sato oli erinomainen, käytiin hyvin usein metsällä poimimassa muutaman päivän marjat varastoon jääkaappiin. Yleensä ripottelen niitä puuron ja jogurtin päälle tai syön ne sellaisenaan. Joskus innostun leipomaan niistä myös piirakan. Poikakin tykkää mustikasta, joko yksistään tai yhdessä banaanin ja puuron kera.

Saa nähdä, innostunko vielä lähtemään mustikkaan. Onneksi tässä vielä näitä päiviä jäljellä. Tämänvuotinen heikompi sato tosin latistaa hieman haluja poimia. Mutta jos innostun, niin lähden kyllä yksin.

:)