Vuosi sitten osastolla 42
Viime vuonna loppukesän vaihtuessa alkusyksyksi olin onnellisesti raskaana. Odotin esikoistani, raskausviikkoja oli kertynyt yli 30 ja laskettu aika häämötti lokakuussa. Mutta sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta, reilu viikko ennen äitiyslomani alkua. Menin neuvolan tarkastuskäynnille, jonka päätteeksi hoitaja epäili, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Verenpaine oli liikaa koholla, ja pissanäytteestä oli löytynyt pikkasen proteiinia. Hoitaja passitti minut saman tien verikokeisiin ja äitiyspolille. Siellä selvisi, että olin saanut raskausmyrkytyksen. Minusta tuli näin ollen yhtäkkiä riskisynnyttäjä. Jouduin äitiyspolilta lähtemään kiireen vilkkaa Naistenklinikalle.
Naistenklinikan osasto 42 on osasto synnyttämättömille naisille, jotka tarvitsevat sairaalahoitoa raskauden aikana. Siitä tuli minun toinen kotini joksikin aikaa. Äitiyspolilla lääkäri oli jo varoitellut, että minun täytyi varautua olemaan osastolla, kunnes vauva olisi syntynyt. Miten kauan siihen menisi, sitä kukaan ei osannut sanoa. Ehkä päiviä, jopa viikkoja. Kaikki riippui siitä, miten raskausmyrkytys etenisi.
Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt missään vaiheessa kovinkaan hyvältä. Vaikka tunsin fyysisesti voivani hyvin, päivittäiset labrakokeet kertoivat jotain muuta. Mikään arvo ei ollut kohdallaan sallituissa rajoissa. Lisäksi verenpaine oli edelleen liian korkea, ja olin aloittanut siihen liittyvän lääkityksen. Vauvalla tuntui omasta mielestäni olevan kaikki hyvin. Usein mitatut sydänkäyrät näyttivät olevan kunnossa päivittäin. Tunsin myös liikkeitä säännöllisesti. Olin luottavainen ja toivoin, että pikkuinen ei ihan vielä joutuisi tulemaan ulos masustani tähän maailmaan.
Osastolla ollessa näin ja tutustuin muihin eri tilanteissa olleisiin, tuleviin äiteihin. Joillain oli suuren suuri maha, synnytys oli heillä kohta puolin käsillä. Toisilla oli taas pienempi pallomasu, aivan kuten minulla. Jotkut äidit olivat osastolla vain muutaman päivän ja pääsivät sitten takaisin kotiin odottamaan synnytyksen alkua. Toiset kävivät kotoa käsin avohoidossa. Toki oli myös minun kohtalotovereita, joita ei voitu kotiuttaa vaan jotka joutuivat olemaan tarkkailussa osastolla. Kun ympärilläni oli äitejä, jotka olivat tavalla tai toisella samankaltaisessa tilanteessa kuin minä, odottamassa mahdollista ennenaikaista synnytyksen alkamista, sairaalassa olo ei tuntunut niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Mielellään olisin sieltä palannut kotiin, viettämään äitiyslomaa ja katsomaan, kuinka masu vielä jatkaisi kasvuaan. Laittamaan pienen vaatteita ja tavaroita paikoilleen. Tätä mahdollisuutta en kuitenkaan koskaan saanut.
Raskausmyrkytys paheni lopulta entisestään, ja synnytys jouduttiin käynnistämään. Käynnistyksen jälkeen lääkärit ja hoitajat sanoivat, että menee tässä ihan varmaan vielä päiviä, ennen kuin päästään tosi toimiin ja synnyttämään. Jossain vaiheessa lääkäri myös puhkaisi sikiökalvot käynnistymisen jouduttamiseksi. Silloinkin vielä vakuutettiin, että kuluisi vielä jokunen päivä ennen pikkuisen maailmaan tuloa. Niin… ei kulunut päiviä, ei. Vaan muutamia tunteja.
Kun sikiökalvot oli puhkaistu, mieheni oli lähtenyt samana iltana sairaalasta kotiin päin, koska hoitajat olivat todenneet, ettei tässä nyt mitään tapahtuisi. Kotiimme, joka sijaitsi reilun 80 kilometrin päässä sairaalasta. Miehen olisi kuitenkin pitänyt olla tuolloin illalla sairaalassa vielä puoli tuntia pitempään. Hirveät supistukset alkoivat nimittäin juuri tuolloin, mikä ei merkinnyt siinä vaiheessa mitään muuta kuin synnytyksen alkamista ja pienokaisen ilmestymistä jonkun ajan kuluttua elämäämme. Meille syntyi lopulta keskospoika vähän ennen puolta yötä. Jouduin synnyttämään yksin isossa synnytyssalissa, ilman miestä. Vain kätilö seuranani. Ihana kätilö olikin, kiitos siitä.
Kun mies vihdoin ilmestyi paikalle, makasin edelleen synnytyssalissa, täristen hirveästi. Poika oli kiikutettu vastasyntyneiden osastolle, mutta hoitaja toi hänet melko pian näytille. Pieni tuhisija, kääritty valkoiseen peittoon ja pieni valkoinen söpö myssy päässä. Siihen hän pääsi makaamaan äidin rinnalle, isän, tai siis pappan, silittäessä sivusta päätä ja ottaessa videokuvaa. Siinä me oltiin kaikki kolme, pieni uusi perhe. Väsyneinä mutta kuitenkin niin onnellisina. Uusi tyhjä sivu oli kääntynyt elämässämme. Se odotti tapahtumien ja muistojen kirjautumista tulevien kuukausien ja vuosien ajalta.
Voin vakuuttaa, että niitä on päässyt kertymään paljon tämän vuoden aikana. Niin hyviä kuin huonojakin. Ja paljon uusia juttuja on varmasti luvassa jatkossakin. Siitä ei ole epäilystäkään.
Paljon Onnea 1v täyttäneelle söpölle pojallemme!
T. Äiti ja Pappa
:)