Ehkä se oli sittenkin tarkoitettu näin

Tätä vuotta on eletty tähän mennessä kaksitoista päivää – ja yhtä pitkän ajan olen ollut myös työttömänä.

Reilu seitsemän vuotta ehdin taivaltaa ensimmäistä kunnon työuraani, ennen kuin tyssähti ja jouduin tyhjän päälle. Etsimään ja miettimään uutta suuntaa.

miten ja mihin tästä eteenpäin?

* * *

Jo syksystä lähtien olin varautunut siihen, että näin saattaa käydä. Työttömyys ei siis tullut mitenkään yllätyksenä. Se ei hyökännyt päälleni odottamatta puskasta tai puun takaa.

Elättelin pitkin syksyä mielessäni toiveita, josko työsuhdettani olisi sittenkin ollut mahdollista jatkaa edes muutaman kuukauden vuodenvaihteen jälkeen. Marraskuussa esimieheni löi kuitenkin ensimmäiset naulat arkun kanteen ilmoittamalla, että rahoitusta palkkani maksamiseen ei ollut yhtään jäljellä, vaikka mitä keinoja ja mahdolisuuksia oli selvitetty.

Otin tiedon tyynenä vastaan. Tähänhän olin jo alkanut varautua.

minulla ei kohta olisi enää työpaikkaa, jonne matkata tottuneesti aamuisin, viettää siellä päivä ja palata loppuiltapäivästä takaisin kotiin. minulta oli katoamassa eräs rutiini – ja vielä tärkeä sellainen.

Tosin en heittänyt kirvestä tuolloin vielä lopullisesti kaivoon. Minulla oli nimittäin yksi toivekortti edelleen katsomatta.

* * *

Yliopistolla, meidän laitoksella (tai siis no, minun entisellä työpaikalla – miten hankalalta se tuntuu vieläkin mieltää) oli laitettu pyörimään eräs hakuprosessi syksyn aikana. Sen tarkoituksena oli vakinaistaa tiettyjen kriteerien omaavia työntekijöitä, jotka olivat olleet talossa vuosia määräaikaisessa työsopimuksessa. Minäkin olin yksi heistä, joten päätin jälleen hakea hakuprosessiin mukaan. Ensimmäisellä kerralla, muutamaa vuotta aikaisemmin, minua ei valittu, vaikka pääsin haastatteluvaiheeseen saakka.

En kerro syksyn hakuprosesista sen tarkemmin, kuin että pääsin jälleen haastatteluun ja parin viikon tuskaisen odottelun jälkeen sain tietää, että minä en edelleenkään ollut riittävän kelvollinen vakinaiseen työsuhteeseen.

Päätös tuli minun kannaltani aikalailla viime tipassa joulukuussa, yhtenä perjantaina. Sen jälkeinen viikonloppu meni pitkälti itkeä tihrustellessa ja karvaan pettymyksen kourissa.

Tiedostin lopullisesti, että työsuhteeni oli todella päättymässä. Ne viimeisekin naulat oli ehditty huomaamattani hakata kiinni arkun kanteen.

ajattelin, että ehkä minun oli sittenkin hyvä lähteä ja päästää viimein kokonaan irti koko paikasta. Töitä, uusia tehtäviä, haasteita ja kokemuksia löytyisi kyllä muualtakin. Aikaa ja vaivaa se toki veisi, mutta ehkä muutos olisi minulle vain hyväksi pidemmän päälle ajateltuna.

* * *

En lähtenyt valittamaan tehdystä päätöksestä. Se ei tuskin olisi johtanut mihinkään, eikä se olisi ollut juuri mahdollistakaan. Uusia hakuprosesseja tulee vastaisuudessakin, jolloin voi taas yrittää – ja kokeilla onneaan.

Minua se ei kuitenkaan lohduttanut. Itse en olisi enää tuolloin oikeutettu hakemaan uudestaan mukaan, enhän olisi edes laitoksen palveluksessa (ellei sitten jotain aivan odottamatonta ja uskomatonta satu tapahtumaan siinä välissä).

Tällä hetkellä olen jo täysin fine koko jutun ja päätöksen suhteen. Toinen viikko ilman töitä on pyörähtänyt käyntiin. Olen hoitanut työttömään pakollisia velvollisuuksia, tehnyt ilmoituksia ja seurannut päivittäin avoimia työpaikkoja.

Minun on yhä hieman vaikea kuvitella, että en oikeasti enää palaa entiselle työpaikalleni. Tuntuu jatkuvasti, että olen vain jollain todella pitkällä lomalla. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka palkkarahoitukset oliskin saatu järjestettyä vielä tällekin vuodelle, loppu olisi silti ollut edessä.

Meidän työryhmä (eli siis minun entinen työryhmä) nimittäin lakkaa kokonaan olemasta yliopistolla kesän alkuun mennessä. Ei siis pelkästään minulla, vaan muillakin työkavereillani on tiedossa muutoksia ja uusia haasteita. Osalle ne muutokset ja haasteet tapahtuivat jo aikaisemmin viime vuonna, ennen minua.

* * *

Näen työttömyydessä myös positiivisia seikkoja. Minulla on tällä hetkellä todella mahdollisuus lähteä viemään työuraani eteenpäin. Kohti uusia tehtäviä, ihmisiä, kokemuksia ja haasteita. Silloin kun minulla vielä oli (melko) turvattu työpaikka, tuudittauduin liiaksi siihen, enkä oikein viitsinyt, saati uskaltanut, irtautua muiden tahojen vietäväksi.

Nyt minun on kuitenkin ollut pakko uskaltaa. Ja hyvä niin. Oikein hyvä.

Ehkä se oli sittenkin tarkoitettu näin.

:)