Joukkovoimaa ja välinpitämättömyyttä
Purnasin reilu viikko sitten, kuinka nykyinen hallitus osaa tehdä huonoja ja käsittämättömiä päätöksiä. Kyse oli pienten sairaaloiden synnytysyksiköistä ja niiden lakkautusuhasta, joka saattaisi pahimmillaan toteutua uuden päivystysasetuksen astuessa voimaan ensi vuonna.
Jotta maamme synntyssairaaloiden lukumäärä ei laskisi vielä pienemmäksi nykyisestä 27 sairaalasta, asian tiimoilta tehtiin kansalaisaloite. Nimien keräys alkoi keväällä, ja Helsingin Sanomat uutisoi eilen lauantaina, että tarvittava 50 000 allekirjoituksen raja on nyt ylitetty. Aloite ollaan näin ollen viemässä eduskuntaan.
Toivotaan parasta, että sillä on vaikutusta, päivysasetusta muutetaan parempaan suuntaan ja pienet synnytyssairaalat saavat jatkaa nykyistä toimintaansa. Toisaalta se saattaa olla enemmän kuin todennäköistä, että mikään ei muutu ja perusteluiksi kerrotaan ne (kuluneet) selitykset potilasturvallisuuden parantamisesta. Vaikka tosiasiassa siellä taustalla piilee myös poliitikkojen ajatuksia säästötavoitteista ja -toimenpiteistä.
* * *
Helsingin Sanomissa oli eilen myös artikkeli ihmisten välinpitämättömyydestä auttaa toisia, heille tuntemattomia ihmisiä. Kirjoituksen esimerkkitapauksena oli poika, joka oli loukkaantunut skeittipuistossa sen verran pahasti, että hän ei pystynyt liikkumaan mihinkään. Paikalla oli joukko muita ihmisiä, mutta kukaan ei tarjoutunut auttamaan poikaa. Ei kukaan lapsi, eikä nuori – ei edes lähettyvillä ollut ainut aikuinen.
Näitä tämänkaltaisia juttuja kuulee ja lukee näinä päivinä yllättävän paljon, mikä on surullista. Ihmiset ajattelevat ilmeisesti liian usein, että tuo ei kosketa minua, kun he näkevät jonkun vieraan, apua kaipaavan makaamassa tai istumassa jossain julkisilla paikoilla. Tuudittautuminen tuohon ajatukseen on tehty liian helpoksi etenkin, jos ympärillä ja lähettyvillä on (paljon) muitakin ihmisiä. Mutta jos he kaikki heittäytyvät tuon samaisen ajatuksen vietäviksi, lopputuloksena kukaan ei uskaltaudu kysymään, tarvitseeko se maassa makaava tai penkillä istuva, huonovointisen näköinen ihminen mahdollisesti apua.
Kuten Hesarin kirjoituksessakin sanottiin, siinä ei menetä mitään, jos rohkenee esittää sen ratkaisevan kysymyksen: Onko sinulla kaikki hyvin? Tarvitsetko apua? Siitä tuskin kukaan loukkaantuu tai käy sanallisesti/fyysisesti päälle. Se on pieni vaiva kysyä, kun vaihtoehtona saattaa pahimmassa tapauksessa olla toisen henkilön hengenvaara.
On kuitenkin aivan inhimillistä, että saatamme ajoittain ja tietyissä tilanteissa kärsiä rohkeuden puutteesta sekä pelosta. Emme uskalla tarjoutua auttamaan, koska takaraivossa jyskyttää voimakas ajatus ja huoli siitä, mitä jos epäonnistumme… Jos teemme jotain väärin auttaessamme ja pahennamme autettavan tilannetta sekä vaarannamme hänen terveytensä.
Tietenkään meiltä ei voida edellyttää, että osaisimme kaikki tarvittavat tiedot sekä taidot ja olisimme siten mestariauttajia. Ei. Ainoa asia, jota meiltä voidaan edellyttää, on tilannetajua ja älyä varmistaa sekä kysyä, onko mahdollisella avuntarvitsijalla tosiaan kaikki ok. Apua voi tämän jälkeen hankkia tarvittaessa muualta, jos oma taito ja uskallus eivät riitä. Sitä vartenhan on keksitty hätäpuhelin. Mutta senkin suhteen kannattaa käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, ennen kuin sieltä lähtee apua soittamaan. Niin paljon kun hätäkeskuksiin tehdään nykyään turhia soittoja.
Eli pelko pois ja rohkeasti kysymään vointia ja tarjoamaan auttavaa kättä, kun seuraavan kerran näet jonkun, joka mahdollisesti ei selviä yksin. Se kun ei vie paljoa aikaa ja vaivaa. Sen sijaan se osoittaa, kuinka auttavainen ja välittävä ihminen olet. Ja ennen kaikkea – kuinka uskalias olet.
:)